Tuulensieppaajat valkokangas

Armir Arsames Escandarin esikoiselokuva Tuulensieppaajat astuu rohkeasti Suomen rajojen ulkopuolelle. Pirjo Honkasalon lailla nuorta tekijää tuntuu ohjaavan enemmän oman kiinnostuksen kuin yleisen kysynnän ehdot. Tietoisesti otettu riski saattaa kostautua katsojaluvuissa, mutta ei teoksen ansioissa.

Dokumentti kertoo São Paulon favelassa asuvasta neljästä miehestä Djan, William, Biscoito ja Ricardo. Itseään Pixadoreiksi kutsuvalle nelikolle pixação-graffiteista on tullut tapa taistella kahtiajakautunutta yhteiskuntaa vastaan. Maalauspaikkoina ei kuitenkaan toimi katujen muurit vaan korkeiden rakennusten seinämät. Uhkarohkea kiipeily vaikeasti saavutettaviin paikkoihin on keino nousta esille ja jättää oma jälki nähtäväksi. Pian taiteen avulla normeja rikkova joukko herättääkin huomion myös eurooppalaisissa taidepiireissä.

Tuulensieppaajien tapahtumapaikkana toimii brasilialainen slummi, eli favela. Epätoivon pesäkkeinä näyttäytyvät alueet ovat olleet haluttuja kuvauskohteita niin matkailudokumenteille kuin lukuisille elokuville. Ne ovat toimineet alustana yksilövetoisille tarinoille taistelusta olosuhteita vastaan paremman tulevaisuuden toivossa. Kuten menestyselokuva Jumalan kaupunki (2002) asian ilmaisi ”Jos juokset se saa sinut, jos jäät se syö sinut.”

Tämä mediassa maalautunut rosoisen romantisoitunut kuva on tehnyt faveloista suosittuja turistikohteita. Oppaan johdatuksella tehty kiertely tarkasti rajatulla slummialueella on itse asiassa varsin pätevä allegoria monille favela-elokuville. Ne ovat raadollisella tematiikallaan ratsastavia, kapeasti rajattuja katsantoja köyhyyden keskellä taisteleviin yksilöihin. Tällaisina taistelutarinoina ne myös nopeasti ajavat sen todellisen kurjuuden ohi, joka faveloissa vallitsee.

Tässä mielessä Escandarin elokuva on piristävä poikkeus. Ohjaajan kiinnostus on enemmän yksilöissä kuin laajemmassa yhteiskunnallisessa sanomassa. Vaikka köyhyys ja uljaamman huomisen toivo ovat läsnä, niin ne tuntuvat rakentuvan henkilöiden kautta ja ehdoilla, eikä ulkopuolisen toiseuden saarnaamana.

Arkiset ongelmat konkretisoituvat perheen elättämiseen ja lasten tulevaisuuteen. Taustalla painavat myös rikkoutuneet perhesuhteet ja koulutuksen puute. Kaiken tämän keskellä elokuvan nelikko näkee itsensä kuitenkin sotilaina ja taiteilijoina. He ovat hyvin tietoisia siitä, mitä he tempauksillaan ja maalauksillaan haluavat sanoa.

Juuri tämä taiteilijuuden määrite nouseekin Tuulensieppaajissa hauskasti esille. Kulttuurinen ja sosiaalinen ero eri taidepiirien välillä käy selvästi ilmi, kun Pixadoret kutsutaan Berliinin biennaaliin. Käsitys taiteesta, sen merkityksestä ja olemuksesta lyövät ristiin eurooppalaisen underground-taiteen ja brasilialaisen slummi-taiteen välillä. Pixadoreseille kun anarkistinen taide ei tapahdu kankaan reunojen sisäpuolella.

Taideaspekti korostuu myös elokuvan estetiikassa, joka on lähes täysin mustavalkoinen. Väritön-kuva tuntuu ratkaisuna hieman turvalliselta ja banaalilta, mutta ohjaaja osaa rikkoa harmaata kuvastoa oikeina hetkinä. Tyylivalinta on myös hauskasti ristiriidassa totutun brasilialaiskulttuurin kanssa, joka tunnetaan nimenomaan räikeistä väreistä.

Tapahtumia rytmittävä ulkopuolinen kertojaääni on jätetty tietoisesti pois. Ratkaisussa on puolensa, sillä se antaa tilaa dokumentin päähenkilöille, mutta siinä piilee myös yksi elokuvan suurimmista ongelmista. Vaikka Escandarilla on selvästi ollut rakenteelliset pisteet, joiden kautta dokumentin tarina etenee, niin kokonaisuus kärsii silti johdonmukaisuuden puutteesta. Tämä kostautuu hetkinä, jolloin kohtauksia ja fokusta vaihdetaan rivakkaan tahtiin.

Tuulensieppaajien ydin on kuitenkin kunnossa. Se on ennen kaikkea päähenkilöidensä tarina, joka ei perustele paikkaansa käyttäen slummialueiden elinolojen kauhistelua keppihevosenaan. Escandari on päässyt lähelle kohteitaan ja antanut heille täydellisen tilan dokumentissa. Se on voimavara, jonka avulla elokuva hengittää ja pääse läpi jatkaen kotimaisten dokumenttien vahvaa linjaa.