Turisti valkokangas

Ruben Östlundista on muodostumassa ruotsalaisen elokuvakulttuurin kovanimisin tekijä. Miehen aiempi pitkä ohjaus Play nostatti ilmestymisvuotenaan kohun maansa mediassa. Tummaihoisten lasten ryöstöleikistä kertova elokuva herätti aihevalinnaltaan nopeasti kommentteja niin teoksen puolesta kuin sitä vastaan.

Östlundin uusin elokuva Turisti on sanomaltaan yhtälailla tulkinnanvarainen. Cannesissa viime vuonna palkittu teos on jo lähtökohtaisesti Playta huomattavasti neutraalimpi, mutta ei missään suhteessa ansiottomampi. Elokuvassa kaksilapsisen avioparin tulehduskohdat nousevat esille Ranskan Alpeilla vietettävän perheloman aikana. Sukupuolirooleihin ja parisuhteen sidoksiin keskittyvä kokonaisuus purkaa pinnan alla palasiksi totuttua länsimaista mieskuvaa ja avioliitto-instituutiota.

Vienon ironinen sävy lähtee käyntiin jo ensimmäisessä kohtauksessa. Perhe asettuu kameran eteen ikuistaakseen hiihtolomansa Alpeilla. Kuvaaja antaa spesifejä neuvoja siitä, kuinka perheen tulee olla; kädet olkapäillä ja avioparin päät toisia vasten. Idealistinen representaatio ydinperheestä tallentuu valokuviksi. Nämä kuvat ovat kuitenkin vain keinotekoista pintaa.

Perheen todelliset solmukohdat nousevat esille ääriolosuhteissa, kun lumivyöry herättää massapaniikin ravintolan terassilla lounasta nauttivien ruokailijoiden keskuudessa. Aikaisemmin valokuvassa keimailleen perheen mies (Johannes Kuhnke) pakenee paikalta, kun taas nainen (Lisa Loven Kongsli) jää suojelemaan lapsiaan (Vincent Wettergren & Clara Wettergren). Tästä käynnistyy aviokriisi, joka kasvaa kuin rinnettä alas vierivä lumipallo. Östlundin tarjoama hallitsemattoman lumivyöryn vertauskuva on tässä mielessä äärimmäisen oivallinen.

Etääntyneen aviosuhteen ongelmat saavat terapeuttisen alustan jylhien Alppien ja sen ympärille rakennetun luksushotellin kautta. Työhönsä kiintynyt ja lapsistaan sekä vaimostaan etääntynyt aviomies konkretisoi kykenemättömyytensä suojella jälkikasvuaan. Kuvissa esiintynyt iloinen perhe ei rakenteena kestä yllättävissä hätätilanteissa.

Tämä saa vaimon pohtimaan liiton kestävyyttä, jonka heijastuspintana toimivat hotellin muut asukkaat. Ensimmäinen on avoimessa avioliitossa elävä nainen (Karin Myrenberg), joka on tullut hiihtolomalle hakemaan lomaa lapsistaan ja virikkeitä irtosuhteista. Toinen on pariskunta, jossa eronnut mies (Kristofer Hivju) on löytänyt itselle uuden, paljon nuoremman, naisystävän (Fanni Metelius).

Miehen toiminta joutuu oikeusistuntomaiseen käsittelyyn. Puolustelijoiden kautta käyttäytymisellä pyritään löytämään rationaalisia syitä milloin biologiasta milloin järkiperäisestä ajattelusta. Mies itse taas syyttää naista turhasta dramaattisuudesta. Nainen emotionaalisena tunteilijana ja mies loogisen rauhallisena järkeilijänä nousee temaattisesti esille repliikkien välistä, mutta kuvat todistavat toista. Kun aviomies alkaa kyseenalaistaa itseään, hän murskautuu lapsentasoiseksi kakofoniseksi ulvojaksi. Nyt mies on tunteellinen itkupussi naisen toimiessa tilanteessa kylmänviileänä rauhoittelijana.

Östlundin problematiikka iskeytyy aviokriisin kautta miesrooleihin. Hiihtoloma käy vaiheittain läpi parisuhteen hoitomuodot aina ääneen puhumisesta, eroamisesta ja lopulta virheiden tunnustamisesta. Ilmaisutasolla kuvakerronta on tyyntä, mutta sisäisen jännitteen kielenä toimii toistuvasti esiintyvä Vivaldin nopeatempoinen viulusoitanto. Kuvan ja äänen ristiriita kommunikoi nerokkaasti pariskunnan epävarman ja tulehtuneen suhteen kanssa.

Tarjottu lopputulema asettuu kuitenkin keinotekoiseen kehykseen. Aviomiehen heerosmainen kävely läpi valkoisen sumun pelastettua neitosta sylissään kantaen pitää sisällään sellaisen määrän valkokangasmaista korniutta, että projisoitu miesmäisyys tuntuu enemmänkin itsetietoiselta silmäniskulta. Perhekriisin viimeinen koetinkivi läpäistään loppukohtauksessa ja tämän jälkeen poltellaan tyynesti sätkää kameraa kohti kävellessä.

Turistin lopullinen mieshahmo esittäytyy joko fiktiivisenä toisintona tai sitten perheterapian kautta paikkansa löytäneenä perheen päänä. Kokonaisuus tuntuu kuitenkin puhuvan enemmän ensimmäisenä mainitun puolesta. Östlund kääntää lopussa päälaelleen myös aikaisemmin hyvin vakaasti luodun naishahmonsa.

Heteronormatiivisessa yhteiskunnassa sukupuoliodotukset iskeytyvät harvoin ihanteellisesti yhteen todellisuuden kanssa. Peilistä ei lopulta katso mies tai nainen, vaan pelkästään ihminen. Katsojapositiosta riippuen loppukuva näyttäytyykin joko tympeän machomaisena fiilistelynä tai viittauksena lännentarinoiden kuluneille miessankareille.