Topsy-Turvy - mullin mallin valkokangas

Allekirjoittanut oli hiljattain katsomassa teatteriesitystä, missä neljä näyttelijää esiintyi omilla nimillään ja riisui tasaisin väliajoin itsensä alastomiksi. Vaatekappaleet lentelivät lattialle, mutta esiintyjät paljastivat paljon enemmän kuin kehonsa. He esittelivät itsensä yleisölle, kertoivat särkyneistä unelmistaan, elämäntilanteestaan ja tunnemyrskyistään. Joku puhui isänsä itsemurhan herättämistä tuntemuksista, toinen vaikeasta nuoruudestaan dominoivan äitinsä huostassa. Kun näyteltiin, pohjattiin jonkun yksilön henkilökohtaisiin kokemuksiin. Rehellisessä ja haastavassa esityksessä teatterista tuli elämää eikä elämä ollut teatteria. Kokemus tarjosi tehokkaan kontrastin edellispäivänä näkemälleni Mike Leigh’n elokuvalle Topsy-Turvy - Mullin mallin.

Viktoriaanisen ajan englannissa teatteri lukeutui merkittävimpiin eliittiyhteisöjen viihdyttämiseen valjastettuihin taidemuotoihin. Katsomossa vilisi silinterihattuja, komeita hiuslaitteita, kultakellojen vitjoja ja huikeita iltapukuja. Teatteriin tultiin näyttäytymään. Itse esitys ei saanut pölyttää kaunista kiiltokuvaa. Näyttämön ammattilaisille menestyksekäs teos saattoi merkitä avainta vaurauteen, näkyvää paikkaa materialistisen elinympäristön valtavassa pöydässä. Ne näyttelijät, kirjoittajat ja säveltäjät, joiden ambitiot liittyivät sisältä kumpuavaan taiteeseen, nöyrtyivät usein myymään kapasiteettinsa välineeksi suuren muurahaiskeon rakentamiseen.

Tästä jähmettyneestä, epätodellisesta ja suorastaan huvittavasta kuviosta kertoo Topsy-Turvy, Mike Leigh’n tarkkanäköinen katsaus 1800-luvun lopun Lontoon showbisneksen kirjavimpaan alueeseen. Leigh kuvaa erään operetin syntyä ja esityksen ympärillä pyöriviä ihmisiä, heidän suhdettaan taiteeseen ja elinympäristöön. Näytelmän tekijöiden pedanttisen pakertamisen kautta alkaa hahmottua traaginen kuva maailmasta, missä teatteri ei pääty esiripun laskeutumiseen.

Tunteiden ja epätasapainon näyttämö

Topsy-Turvy ei historiallisesti tarkastele vain tiettyä ilmiötä, vaan valkokankaalla hengittää 1800-luvun brittiteatterin vaikutusvaltaisimpien hahmojen kirjo. Elokuva herättää varmasti orgastisia tunteita aihealueeseen perehtyneissä ihmisissä. Keskushenkilöinä näemme kaksi suuruutta lukuisten menestyksekkäiden operettien takaa; kirjailija ja lyyrikko William Schwenk Gilbert sekä säveltäjä Arthur Sullivan työskentelivät yhdessä 25 vuotta luoden 14 teosta, joista useista on painettu korulauseita historiankirjoihin. Miehet poikkesivat monessa suhteessa toisistaan. Heidän työskentelynsä paisui usein maailmankatsomusten ja asenteiden mittelöksi. Molemmat halusivat tehdä teatteria, mutta kummankin rakkaus samaan työmaahan oli lähtöisin erilaisista tekijöistä.

Naisista, alkoholista ja juhlimisesta nauttiva Sullivan (Allan Corduner) on sulava ja huumorintajuinen veikko, joka haluaa luoda aitoa ja henkilökohtaisella tasolla arvokasta musiikkia. Gilbert (aivan nerokas Jim Broadbent) taas kuvataan jäykkänä ja hymyttömänä herrasmiehenä, joka elää intohimotonta elämää, mutta kirjoittaa lapsenomaisin elementein höystettyjä viihteellisiä näytelmiä. Kun elokuvan lopussa uusi esitys on valmis, nähdään maan pinnalle palannut masentunut Gilbert, jonka laiminlyöty vaimo istuu sängynreunalla ja alkaa kertoa tarinaa elämästä, johon ei olla osattu tarttua.

Elokuva tapahtumat alkavat vuodesta 1886. Leigh ammentaa Gilbertin ja Sullivanin ehkä pahimmasta ongelmatilanteesta. Parivaljakon tuorein esitys, Prinsessa Ida, on osoittautunut heidän ensimmäiseksi taloudelliseksi flopikseen. Lisäksi Sullivan on kyllästynyt säveltämään konventionaalisia, itseään toistavia melodioita Gilbertin yllätyksettömiin näytelmiin ja ilmoittaa omistautuvansa vapaalle luomiselle. Sopimus Savoy-teatterin kanssa kuitenkin velvoittaa miehiä luomaan vielä yhden näytelmän.

Gilbertin hermoja kiristää, sillä hän ei ymmärrä kollegansa käyttäytymistä. Eräänä iltana hänen vaimonsa houkuttelee katsomaan japanilaiseen kulttuuriin sukeltavaa näyttelyä. Tämä tekee vaikutuksen Gilbertiin. Vieraasta kulttuurista innostuneena hän kirjoittaa Mikadon, japanilaisen oopperan. Sullivan lähtee mukaan projektiin, joka poikkeaa täysin edeltäjistään. Gilbertin ei ole tarvinnut luoda uusia maailmoja. Hän on todistanut näytelmänsä eksoottisen miljöön tosielämässä.

Mikadon valmisteluvaiheiden kuvaamiseen varattu viipale on herkullisten detaljien ja terävän kritisoinnin geysir. Kuvaan astuvat näyttelijät, muusikot, puvustajat ja lavastajat. Näyttelijät muodostavat kiehtovan gallerian: toisille esiintyminen lavalla merkitsee omanarvontunnon kohottamista, aplodien keruuta, toisille taas päinvastoin pakoa. Suurimmat tähdet istuvat ennen harjoituksia smokit yllään ravintolassa kitaten shampanjaa ja popsien ostereita. Tärkeintä on näkyvyys. Pikkuhiljaa pahin julkimosnobi paljastuu yksin itkeväksi huumeaddiktiksi. Tärkeä hahmo on myös lahjakas nuori näyttelijätär, joka peittelee ympäristöltä omaa yksinhuoltajuuttaan. Huonon maineen leviäminen ajaisi potkuihin teatterista. Hänelle elinympäristö on illuusio, teatteri todellisten tunteiden alue. Topsy-Turvy päättyy todella hienosti. Hiljennettyä japanilaistyttöä tulkitseva nainen laulaa kankaasta rakennetun tähtitaivaan valaisemalla lavalla: "Yössä yksin me valvomme, kuu ja minä."

Uutta vai vanhaa?

Tyylillisesti Topsy-Turvy muodostaa Mike Leigh’n filmografiassa kiehtovan poikkeuksen. Nykyaikaan sijoittuvat kipeät, karua realismia painottavat yhteiskunnalliset draamat (Naked, Salaisuuksia ja valheita) saavat nyt vastapainoa säihkyvistä väreistä, upeista puvuista ja ylemmän luokan ihmisten kuvauksesta. Vaikeasti tulkittavat brittimurteet ovat vaihtuneet napakkaan kirjakielidialogiin, joka tyhjänpäiväisessä koreudessaan on herkullista kuultavaa. Koomisesti poreileva kerronta tekee Topsy-Turvysta katsomishetkellä edeltäjiään kevyemmän kokemuksen. Se on todella ilmava teos. Leigh upottaa liki kolmetuntiseen kokonaisuuteen pitkiä teatteriharjoitusjaksoja sekä pätkiä valmiista esityksestä ilman, että kerronnan jännite hajoaa tai kertomuksen ydinajatukset haihtuvat katsojan päästä. Korean kuoren alla aaltoilee kuitenkin traaginen ulottuvuus, joka katsojan kannalta kohoaa täyteen voimaansa vasta elokuvan päätyttyä.

Leigh on valmistellut Topsy-Turvya vanhaan omintakeiseen tyyliinsä. Mistään valmiista käsikirjoituksesta ei alussa ole ollut puhettakaan. Kohtauksia ja henkilöhahmoja on hiottu näyttelijöiden kanssa improvisointiin nojaten. Tämänkin valossa Topsy-Turvyn energisiä kohtauksia, joissa Gilbert valmistelee esitystään näyttelijöiden kanssa, katsoo huvittuneena. Ohjaaja - myös teatterissa työskennelleenä miehenä - tietää mistä puhuu.

Kiehtovimmiksi aspektiksi kohoaa kuitenkin elokuvan kriittinen suhtautuminen teatteriyleisöön: tuntuu kuin Leigh viittaisi suoraan meihin, katsojiin. Onko ohjaaja tarttunut 1800-luvun brittiläiseen tekopyhyyteen luodakseen kuvaa nykypäivästä? Syyttääkö hän massoja nykyelokuvan rappiotilasta? Mehän menemme elokuviin, koska sinne rientävät kaikki muutkin. Koska valkokangastähdistä on kiva tehdä jumalia. Koska popcorn on hyvää. Massatapahtumassa ei taidetta tai rehellisyyttä tarvitakaan. Katsojat ovat showbisneksen merkittävin tekijä.