Topsy-Turvy - mullin mallin valkokangas

Operetti ei ole oopperan äpärälapsi. Se on oopperan abortoitu kolmisilmäinen kengurunsikiö, jonka sveitsiläinen alkemia on muuttanut kuolemattomaksi ihmiskärpäseksi ja istuttanut karkeakarvaisen korkeakulttuurin peräreikään.

William Schwenk Gilbertin operetti-ideat olivat ennen Mikadoa juuri tällaisia. Paracelsus tislaa haisunäädän hajurauhasista taikajuoman, joka deformoi käyttäjänsä "to a most unwholesome critter". Mike Leigh’n uusin elokuva Topsy-Turvy kertoo Gilbertin (Jim Broadbent) yhteistyöstä säveltäjä sir Arthur Sullivanin (Allan Corduner) kanssa. Kumppanuuden tuloksena on uusi kirkas helmi kolonialismin kruunuun, Japaniin sijoittuva Mikado.

Elokuva alkaa vuoden 1884 Lontoosta. Vaikka Viiltäjä-Jackin debytointiin on vielä pari vuotta, kaikki on jo valmiiksi mullin mallin. Savoy-teatterin esiintyjäkaartiin kuuluu absinttia tissutteleva ilotyttö ja George Grossmith (Martin Savage), joka ilmeisesti tykittää morfiinia. Brittiläisen empirismin ja positivismin älyllinen pidättyväisyys natisee liitoksissaan.

Topsy-Turvy ei onneksi edusta pukudraaman puuduttavinta perinnettä. Esiripperiläisestä Lontoosta luodaan juuri sopivan kajahtanut kuva. Aikakauden karikatyyrimäinen viiksi- ja partamuoti tekee Gilbertistä ja Sullivanista väkisinkin pellejä, mutta luonteenkuvauksen kapeus ei häiritse. Ranskalaisten bordellien privaattishow’t on kuvattu ilahduttavan pöhkösti, ja imperiumin ulkohuussi eli Afrikan siirtomaat kuitataan päivällispöytäkeskustelussa samalla rillumareiasenteella.

Kuitenkin käsikirjoitukseen mahtuu ainakin yksi kiistanalainen fiba: on melko epätodennäköistä, että sir Arthur Sullivan näkisi mustetäytekynän ensimmäistä kertaa vuonna 1884. Ensimmäinen mustekynätehdas perustettiin tuolloin, mutta erilaisilla tilapäisjuransseilla oli sutattu jo pitkän aikaa 1800-luvun mittaan. No hällä väliä ja mullin mallin - olennaistahan on operetin taika. Ei Mikadossakaan kulttuurimaantieteellisesti ole mitään järkeä.

Topsy-Turvy on anomaalinen elokuva Mike Leighin hahmottomahkossa (vrt. Gilbertin kielenkäyttö) tuotannossa. Keskiverto kesäteatteriyleisöä se tuskin viehättää. Tyypillinen lajityypin harrastaja tulee operettiin kaivamaan nenäänsä ja torkahtelemaan. Sen sijaan operettigenren obscuro-aspektista innostuneelle katsojalle elokuvassa on paljon nähtävää. Käsikirjoitus pysähtyy pitkiksi ajoiksi herkuttelemaan Gilbertin libreton vinksahtaneilla sananvalinnoilla. "Tintinnabulationin", "connubialin" ja "prerogativen" kaltaisia ilmauksia viljellään estoitta ja taajaan. 1800-luvun britti-imperiumin rationaalisuusihanteita horjuttava sekopäisyys voidaan ehkä tiivistää slapstick-lauseeseen: "Queen Victoria sits on something most unpleasant."