Tolonen valkokangas

Jukka Tolonen on Suomen tunnetuimpia kitaristeja. Joidenkin mielestä se ainut suomalainen kitaristi, jonka nimi kantaa maailmalla asti. Tolosen ura alkoi nuorena ja hän niitti ainutlaatuisella soitollaan ja soundillaan mainetta jo 1960-luvun lopulla. Tolonen oli monipuolinen kitaristi mutta parhaiten hänet tunnetaan rock-kitaristina. Suomessa Tolonen muistetaan erityisesti Tasavallan presidentin kitaristina ja biisintekijänä. Euroopassa mies teki uraa omaa nimeään kantavalla bändillä.

Kuten niin monen muunkin kitaravirtuoosin kohdalla, myös Tolosen kohtaloksi koituivat päihteet. Viimeinen niitti oli naisystävän pahoinpitely, josta mies tuomittiin ehdottomaan vankeuteen vuonna 2008. Nivelrikko teki lopun kitaransoitosta ja vankilasta vapauduttuaan uskoon tullut Tolonen on keskittynyt pianonsoittoon ja virsien laulamiseen.

Tolosen tarina on enemmän kuin dokumentin arvoinen. Tämän oivalsi myös Lasse Keso, joka ryhtyi taltioimaan aineistoa dokumenttia varten Tolosen vankilatuomion myötä. Keso on soittanut itsekin kitaraa ja monen muun kitaristin tavoin ihaillut ja jäljitellyt Tolosta. Tolonen onkin fanin tekemä dokumentti idolistaan.

Kun tekijä katsoo kohdettaan valmiiksi ylöspäin, lopputulos voisi helposti lipsua mielistelyn ja silotellun todellisuuden puolelle. Tolosen kohdalla näin ei ole onneksi käynyt. Dokumentin ongelmat ovat toisaalla.

Tolosen mittavalle uralle 75 minuuttia on lyhyt aika. Asioita kelataan läpi nopeasti ja jos Tolonen ei ole katsojalle entuudestaan tuttu, moni asia jää enemmän tai vähemmän hämärän peittoon. Tolosen uran alkupuoli ja ainutlaatuinen soitto 1970-luvun livetaltiointeineen jäävät yllättävän vähälle huomiolle, vaikka tämä olisi dokumentin todennäköisintä yleisöä eli musiikin harrastajia eniten kiinnostanutkin.

Dokumentin rungon muodostaa kolmen nykykitaristin studiosessio, jossa he soittavat omia sovituksiaan Tolosen musiikista. Tolonen itse istuu sohvalla kuuntelemassa. Session lomasta leikataan niin menneeseen kuin nykyisyyteen. Aikajana on rikkonainen ja vaatii katsojalta tarkkaavaisuutta.

Dokumentin punainen lanka lienee Tolosen selviytymistarinassa mutta varsinainen henkilökuva jää varsinkin musiikin luomisen ja soittamisen osalta perin vaillinaiseksi. Musiikkia dokumentissa on vähän. Tolosen virtuoosimainen soitto ja menneiden vuosikymmenten huumaavat soundit jäävät muutaman lyhyen livekatkelman varaan. Se on turhan vähän, kun kyse on ainutlaatuisesta muusikosta.

Musiikki ja kuva löytävät toisensa dokumentissa vain kertaalleen, kun kitaransoiton lopettanut Tolonen studion sohvalla kuuntelee akustista sovitusta omasta kappaleestaan. Se on ainut hetki, kun Tolosen musiikille annetaan kunnolla tilaa puhua. Ja sanottavaa olisi ollut paljon enemmän suhteessa niihin tavanomaisiin puhuviin päihin, joita tv-estetiikalla toteutetussa dokumentissa pääasiassa kuullaan.