Toivon tuolla puolen valkokangas

Taiteen yksi tärkeimmistä tehtävistä on ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja nostaa keskiöön usein sivuraiteelle jääviä ihmisyyteen ja ihmisarvoon liittyviä näkökulmia. Suomalaisen elokuvan saralla tämä taiteen sisällöllinen tavoite jää useimmiten toteutumatta. Aleksi Salmenperän vuoden takaista Jättiläistä lukuun ottamatta yhteiskunnallista sanottavaa on kotimaisista elokuvista saanut etsiä suurennuslasilla.

Aki Kaurismäen elokuvissa sanottavaa on aina ollut, joten hänen uusimman elokuvansa Toivon tuolla puolen yhteiskuntakritiikki ei ole yllättävää. Näin painokkaasti ajan hermolla Kaurismäki ei ole kuitenkaan elokuvissaan aiemmin ollut, ainakaan näin alleviivatusti. Pakolais- ja syrjäytymisteemaan pureutuvassa elokuvassa asioita sanotaan suoraan, kaunistelematta ja kiertelemättä.

Kaurismäen halu sanoa ja vaikuttaa on ilmeinen. Omien sanojensa mukaan hän yrittää tällä elokuvalla vaikuttaa katsojien mielipiteisiin ja pyrkii manipuloimaan heidän tunteitaan päämäärään päästäkseen. Tämähän ei ole taiteentekijältä mikään vieras ajatus, sillä vaikuttamispyrkimyksissä on kyse taiteen perimmäisistä funktioista.

Kaurismäen tavoitteita on helppo ymmärtää. Uutisvirtaa seuraamalla maailmasta on vaikea löytää myönteistä sanottavaa. Ihmisyydelle pyllistävää puhetta ja ihmisarvoa avoimesti loukkaavia tekoja tulvii kaikkialta. On vaikea kuvitella maailman muuttuvan enää päitä silittelemällä. Hieman karrikoiden voisikin todeta, että uusimmalla elokuvallaan Kaurismäki nostaa keskisormen niin sääntely-Suomelle, sen päättäjille ja virkakoneistolle kuin ihmisarvoa halveksiville aate- ja valtarakenteille.

Syyrialainen Khaled (Sherwan Haji) nousee rahtilaivan hiilikasasta Helsingin satamassa ja suuntaa maihin. Mies hakee Suomesta turvapaikkaa, jota hänelle ei kuitenkaan suoda. Toisaalla Sakari Kuosmasen esittämä kauppamatkustaja Wikström päättää vaihtaa alaa ja hankkii pokeripelissä saamillaan rahoilla ravintolan. Miesten tiet kohtaavat, ja Wikströn ottaa Khaledin töihin.

Kuten elokuvassa moneen kertaan todetaan, hyvät ihmiset auttavat. Hyvät ovat Kaurismäen elokuvissa niitä tavallisia ihmisiä, joista valtaeliitin edustajat lakeijoineen eivät taida olla edes tietoisia. Tutkimusten mukaan ihmisillä on sisäsyntyinen tarve auttaa toisia ihmisiä. Maailmanmenoa seuratessa tätä tohtii välillä epäillä, mutta toisaalta aito auttaminen tehdään usein marginaalissa, joka ei paistattele otsikoissa.

Tematiikaltaan Toivon tuolla puolen seuraa Le Havrea (2011), ovathan molemmat elokuvat Kaurismäen löyhää satamakaupunkitrilogiaa. Pakolaisuuden ja siirtolaisuuden suuren kuvan sijaan Kaurismäki keskittää elokuvissaan huomion ihmisiin ja käsittelee laajojakin aiheita heidän kauttaan. Toivon tuolla puolen -elokuvassa yhteiskunnallisen kommentaarin paletti on jopa niin laaja, että kokonaisuus käy muutamia kertoja koossapysymisen rajoilla.

Kerronnan jouhevuus, huumori ja kaurismäkeläinen maailma kuljettavat kuitenkin elokuvaa johdonmukaisesti. Lakonisen huumorin viitoittama elokuva on sisällöllisesti paikoin painokkaan vakava. Osa kohtauksista on tarkoituksellisen pysäyttäviä: Khaled ei saa anomaansa turvapaikkaa, vaan hänet aiotaan palauttaa turvalliseksi määriteltyyn Aleppoon. Seuraavaksi leikataan uutiskuvaan raunioiksi pommitetusta Alepposta.

Jos Le Havre oli aihekäsittelyssään hienovaraisen sivistynyt, nyt Kaurismäki takoo asioita katsojan tajuntaan pajavasaralla. Kultivoituneita Kaurismäen ystäviä tämä saattaa kavahduttaa, mutta tarkoitus pyhittää keinot, ja tehokkaimmillaan elokuvat ovat pelatessaan suurilla tunteilla.

Kaurismäen kerronnasta ja estetiikasta on vuosien mittaan muotoutunut niin omaleimaista, että hän on ilmeisen tietoisesti kyennyt pienillä nyansseilla kääntämään myös laajemman yleisöpohjan tyylinsä kannalle. Tässä mielessä Kaurismäen tuotannon karkeana vedenjakajana voi pitää menestyselokuvaa Mies vailla menneisyyttä (2002). Siinä aiemmin lähinnä erikoisuutena pidetty kaurismäkeläisyys loksahti osaksi elokuvakerronnallista sujuvuutta, mikä avasi Kaurismäen elokuvallisen maailman laajemmille yleisöille.

Toki Kaurismäen tyylin hioutuminen helpommin lähestyttäväksi oli nähtävissä jo elokuvassa Kauas pilvet karkaavat (1996), mutta jos Kaurismäen 2000-luvun elokuvien vertailukohdaksi ottaa vaikkapa vaikuttavan Tulitikkutehtaan tytön (1990), ero elokuvakerronnan lähestyttävyydessä on jo ilmeinen. Kaurismäki onkin hienosti osoittanut, että elokuvien vastaanotettavuutta voi pehmentää tyylilleen uskollisesti taiteellisesta kunnianhimosta ja sanottavasta tinkimättä.

Toivon tuolla puolen on sujuva, jopa helposti katsottava elokuva, joka haastaa katsojansa muodon sijaan sisällöllään. Kaurismäen elokuville tyypillistä toivoa ei ole elokuvassa unohdettu, teoksen nimestä huolimatta. Tosin toivo on tällä kertaa tulkinnallisempaa, mutta usko pienten ihmisten hyvyyteen pysyy edelleen vahvana.