Kolmetoista päivää valkokangas

Lokakuussa 1962 ihmiskunta kävi lähempänä ydinsotaa kuin kertaakaan sitä ennen tai sen jälkeen. Näin voidaan turvallisesti todeta, kun Yhdysvaltain asevoimat asetettiin tuolloin ns. DEFCOM 2 -valmiuteen, yhden asteen päähän ohjusten varsinaisesta laukaisusta. Ja taisihan se Hrustsevkin jotain tehdä, kun kerran Kuuban strategisella varustamisella kaiken aloitti. Toinen maaliskuuta Suomen ensi-iltansa saava, australialaisen veteraaniohjaaja Roger Donaldsonin uusi elokuva Kolmetoista päivää ei kuitenkaan ole todenmukainen kuvaus Kuuban ohjuskriisistä. Konteksti on oikea, mutta juonenkulku vääristynyt

Kolmetoista päivää on erittäin jännittävä, käytännössä neljän seinän sisällä tapahtuva trilleri Valkoisen talon kriisinhallinnasta aikana, jolloin maailma oli mustavalkoinen ja blokkiutunut. Presidentti John Kennedy (loistava Bruce Greenwood) tutkii satelliittikuvia Neuvostoliiton asentamista ohjussiiloista yhdessä oikeusministeriveljensä Robertin (Steven Culp) kanssa. Perustetaan hallinnon avainhenkilöistä koostuva komitea ExComm, joka yhdessä elää, väittelee ja tuskaantuu yrittäessään ratkaista kriisin USA:n hegemonia-asemaa tukevalla tavalla.

Kennedyjen voimakaksikon rinnalle ohjaaja Donaldson on kuitenkin tuonut avustajan nimeltä Kenny O’Donnell (Kevin Costner), tosielämässä presidentin kalenterinpitäjän, mutta tässä koko tapahtumasarjan suuren ideoijan, neuvonantajan ja ratkaisijan. Costnerin O’Donnell on kuin JFK-elokuvan (1991) Jim Garrison, joka tosin tällä kertaa ohjaa kansakuntaa sen sijaan, että yrittää kyseenalaistaa sen toimivuutta. Oikean O’Donnellin ääni tuskin kuuluu Kuuban kriisin keskustelut nauhoittaneilta ja vuonna 1997 julkaistuilta Valkoisen talon ääninauhoilta, mutta Costner tekee hänestä varsinaisen primus motorin. Liittyisikö O’Donnellin härskisti korostettuun asemaan mitenkään se seikka, että hänen poikansa on eräs elokuvan rahoittajista?

Mutta kun ei liikaa sisäistä Kolmentoista päivän tarjoamaa totuutta objektiivisena kuvauksena Kuuban kriisistä, elokuva puree katsojaan parhaimmillaan kuin kunnon jännäri. Pääpirua eli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriä ei edes näy, mutta kun Greenwoodin Kennedy-myyttiä (valitettavasti) pönkittävä hahmo väittelee sotahullun kenraalin Curtis LeMayn (Kevin Conway) kanssa, joka haluaa, että presidentti kukistaa "nuo punaiset paskiaiset", elämme keskellä suurta tulkintaa. Asiat eivät ehkä tapahtuneet Kolmentoista päivän kuvaamalla tavalla, mutta piru vieköön siltä todella tuntuu!