The Woman King valkokangas

Länsi-Afrikka vuonna 1823. Naiseliittisoturit, agojiet, puolustavat Dahomeyn kuningaskunnan tuoretta kuningasta vallasta syöksemiseltä ja maataan sodan partaalle ajautumisesta. Kolonisaatio uhkaa nurkan takana, ja uusia asioita ja aseita tulee suurella syötöllä vastaan terroristeja torjuessa.

Uusia sotureita kaivataan, ja entiseen tapaan ne ovat naisia. Elokuva The Woman King seuraa pitkälti haku- ja koulutusmontaasia, jossa tavallisen kansan tyttäristä koulitaan kovia taistelijoita hiippailemaan vihollisten kimppuun. Myös miessoturijoukko löytyy kuninkaan palatsista, ja välillä nämä kaksi ryhmää kilvoittelevatkin toistensa kanssa.

Vaikka naisjoukossa on monta nimekästä näyttelijää ja hyviä roolitöitä, elokuvan juoni ontuu syöksähdellen sinne sun tänne unohtaen Dahomeyn (nykyinen Benin) roolin orjakaupassa. Orjakauppa näyttäytyy vain sivuosassa, vaikka se rahoitti Dahomeyn kuningaskuntaa monta vuosisataa. Tämä tosiasia näytetään vain sivuseikkana ja pahojen länsimaalaisten juonena, vaikka kuningaskunta hoiti muiden valtioiden kansalaisten kauppaamisen länsimaille.

Pelkkä historian pehmentäminen ei ole tarinan ongelma. Juoni rönsyilee turhan paljon, eikä itse pääasialle, eli jo trailereissa mahtipontisesti esitetyille soturinaisille, jää elokuvan loppupuolella paljoa tilaa. Alkupuolen kuvasto myös antaa ymmärtää erilaista lopputulemaa kuin mihin elokuva lopulta päätyy. Onneksi miljöö toimii uskottavasti läpi elokuvan tarjoten hienoja maisemia ja asetelmia.

Mukiinmenevästi alkavan elokuvan puolenvälin jälkeen juoni alkaa haaroittua kuin uuteen elokuvaan. Ilman pakollisia romanssikuvioita elokuva olisi ollut huomattavasti koherentimpi. Myös länsimaisten orjakauppiaiden työntäminen mukaan tapahtuu liian myöhään, jotta elokuva olisi toiminut siltä osin.

Tavassa, jolla agojiet esitetään, on tahattoman pateettista pönötystä. Öljytyt naiset syöksyvät pimeydessä miesten kimppuun, jotka eivät kykene edes sulkemaan leukaansa eliittisoturijoukon edessä. Naissoturit ovat vähäpukeisia, öljyttyjä ja patsastelevia. Black Panther -elokuvissa fiktiivinen naisista koostuva kuninkaankaarti Dora Milaje on osattu näyttää valkokankaalla monipuolisemmin ja paremmin kuin The Woman Kingin tosielämään perustuva eliittiryhmä.

Viola Davis on vakuuttava roolissaan eliittisotilaiden kenraalina Naniscana. Toiseksi päähenkilöksi nouseva nuori soturikoulutettava Nawi näyttäytyy lopulta monipuolisempana kuin juoni antaa myöten, ja tästä kuuluu kiitos näyttelijä Thuso Mbedun hersyvälle roolityölle.

Elokuvan ohjaaja Gina Prince-Bythewood on ohjannut vahvoja näyttelijöitä ennenkin, mutta kapsahtaa taas samaan ansaan kuin aikaisemmin. Hahmot kannattelevat elokuvan köyhää ja laiskanoloista juonta sen mitä pystyvät. Tämä tuntuu olevan melkeinpä sääntö kuin poikkeus Pince-Bythewoodin elokuvissa, ja se on harmillista. Henkilöohjaus on selkeästi hallussa, mutta lopputulokset ovat sekavia, kun naruja ei osata solmia yhteen. Tämä koituu myös The Woman Kingin kohtaloksi.