The Wedding Singer valkokangas

Pitkät kesäyöt ja vähemmän pitkät kesävaatteet saavat hormoonit hyrräämään. Kesäiltojen kuumat sävelet saavatkin monen pojan ja tytön suunnistamaan sen yhden oikean, tosirakkauden hakuun. Mutta mitäpä tehdä, kun mahdollinen poika- tai tyttöystäväkandidaatti on löytynyt. No tottakai se pakollinen "deittielokuva". Frank Coracin romanttinen hääkomedia The Wedding Singer onkin juuri se nuorta lempeä lietsova tai uutta tuulta valjahtaneempaan suhteeseen puhaltava elokuva. Tosirakkauden ja sen oikean etsimistä pohdiskeleva elokuva täyttääkin varmasti oman tärkeän tehtävänsä ...mihinkään muuhun se ei sitten valitettavasti sovellukaan. Useasti esitetty väite rakkauden sokeudesta joutuukin elokuvan myötä todelliseen testiin. Riittääkö rakkaus sokaisemaan myös elokuvakritiikin? Täytyy vain toivoa, että vastaus kysymykseen on myönteinen!

© 1998 New Line Productions

Robbie Hart (Adam Sandler) vastaa työkseen häiden onnistumisesta. Hänen käsissään juhlien kiperimmätkin tilanteet kääntyvät onneksi ja autuudeksi. Kaunis häiden täyttämä maailma kuitenkin romuttuu Robbien jäätyä omissa häissään pinnallisen morsiamensa jättämäksi. Tohtori Jekyll ja Mr. Hide -muutoksen kokeva sukkelasanainen häälaulaja muuttuukin yhdessä yössä itsesäälin tunteessa rypeväksi häätilaisuuksien terroristiksi.

Mustaksi muuttunut maailma ei kiinnosta Robbiea, kunnes hän tutustuu todelliseen viattomuuden kukkaseen, Juliaan (Drew Barrymore). Puhtaana ystävyytenä alkanut tuttavuus syvenee rakkaudeksi kummankin osapuolen pyrkiessä kuitenkin kieltämään tunteensa. Julian ja hänen kihlattunsa Glenin (Matthew Glave) valitsema hääpäivä lähestyy vääjäämättömästi.

Se oikea

Elokuvamaailman uuden tuoreen tuttavuuden, Frank Coracin ohjaus tarkastelee miljoona kertaa kerrottua tarinaa tosirakkaudesta ja sen oikean löytämisestä valitettavan kapoisella asearesenaalilla. Se ei rikastuta leffamaailmaa millään uudella ja ihmeellisellä. Vanhaa Hollywood-kaavaa mukaillen rakkauden löytäneet kyräilevätkin jälleen kerran lähes koko leffan ajan uskaltamatta kertoa todellisista tunteistaan. Perinteisten love-story -sääntöjen mukaisesti tyttö ja poika joutuvat tunteiden velloessa valtoimenaan riutumaan aikaisempien kihlattuidensa kanssa, jotka paljastuvat elokuvan edetessä todellisiksi itsekkäisisiksi niljakkeisi, jotka tekevät mitä vain saadakseen vaikka vain rakkaudettoman avioliiton. Materialistisen ja pinnallisen maailman keskellä käyskentelevien sydänkäpysten kujertelevan viaton leikittely onkin valitettavan tuttua kauraa. Todellisen leffan sisällön luovan kuningasidean, uutta näkökulmaa tai tuoretta otetta tarinaan puhaltavan ajatuksen puute tiputtaakin elokuvan valitettavasti vain tusinaelokuvaksi.

Vaikka elokuva onkin paljon velkaa 30-luvun klassikkoiksi muodostuneille rakkaustarinoille, oman aikansa klassikkoa siitä ei saa tekemälläkään. Lemmen tuskissa painiskelevat Adam Sandler ja Drew Barrymore eivät yllä lahjoiltaan lemmenpari Fred Astairen ja Ginger Rogersin asteelle - itseasiassa näyttelijäpari jää lohduttoman kauaksi esikuviensa loistavista roolisuorituksista. Rakkauden esitaisteluparin syyllistyminen vaisuun ylinäyttelemisen ei anna vakuuttavaa kuvaa näyttelijöiden osaamisesta. Katselijoiden onneksi leffassa löytyy sentään parikin omalla tapaa onnistunutta hahmoa. Matthew Glave onnistuu vakuuttavasti mulkeroöykkäri roolissaan. Don Johnsonista esikuvansa saanut musamestojen "ikuinen saalistaja" onkin vailla vastustajaa kieroudessaan ja henkisessä limaisuudessaan. Myös Allen Covert viisikymppisenä ikinuorena Robbien "omanatuntona" erottuu edukseen näyttelijägalleriasta.

Vaikka vain osaamattomia kuuluisuuksia

Coracin The Wedding Singer jatkaa oikein olan takaa trendi-ilmiöksi noussutta cameo-hahmo leikittelyä. Kankaalla vilahteleekin tasaiseen tahtiin tuttuja mikä-tonkin-nimi-nyt-oli -näyttelijöitä. Steve Buscemi humalaisena sulhasen velipoikana onnistuu varastamaan lyhykäisessä esiintymisessään leffan ainoat rehelliset naurahdukset - pienillä omilla eleillä ja ajoituksillaan Buscemi pystyy parissa minuutissa siihen, mihin pääroolin vetäjät eivät pysty puolitoistatuntisen yrityksensä aikana. Vastapainoksi konkarin onnistuneelle vierailulle ohjaaja onnistuu vesittämään cameo-leikittelynsä suoltamalla leffaansa todellisen pohjanoteraauksen. Kulahtanut ja näyttelijän ammatissa vähemmän ansioitunut (myös tämän elokuvan jälkeen) Billy Idol me-henkeä nostattavana itsenään on valitettavan totaalisesti epäonnistunut Coracin kuningasajatus. Vanhan rokkistaran roudaaminen nolaamaan itsensä leffan loppumetreillä pudottaakin elokuvan arvoa entisestään.

The Wedding Singer tuo mieleen John Cusackin, Dan Aykroydin sekä Minnie Driverin tähdittämän erittäin onnistuneen pulp-komedian Grosse Pointe Blank / Palkkamurhaaja pikkukaupungista. George Armitagen ohjaus ei kuitenkaan muistu mieleen Coracin leffan hyvyyden innoittamana! Ei laisinkaan, vaan lähinnä tarinaa tukevan kerrontamuodon kautta. Kuten Armitage omassa elokuvassaan, Frank Coraci vie katsojansa retrotripille 80-luvun auvoiseen musamaailmaan. Ohjaajan viemä tutkimusmatka musiikin hyville ajoille tarjoaakin kattavan sikermän biisejä laidasta laitaan. Menneisyyteen ajatuksissaan matkaava katsoja voikin kaikessa rauhassa elokuvan katsomisen sijasta keskittyä elokuvan kuuntelemiseen, jota valitettavasti aina aika ajoin häiritään brutaalisti "näyttelijöiden" pyrkiessä varastamaan huomiota "toissijaisuuksillaan". Liialliseksikin saakka äityvä musisointi kuitenkin nakertaa omaa tehokkuuttaan. Lyhykäisiksi leikatut kappaleet jäävätkin itsetarkoituksenomaisiksi - ne eivät enää tue kerrontaa vaan tuntuvat lähinnä pakolliselta lisältä.

Tämän kesän "se pakollinen hääelokuva" jää vaisuksi musiikkikomediaksi, joka ei sykähdytä katsojaansa. Totuuden tosirakkauden voimasta kertova raina kaatuu pääroolien esittäjien vaisuhkoon näyttelemiseen ja aivan liian ennalta arvattavaan tarinakehittelyyn. Aivan leffan loppumetrien me-henki-kliseily onnistuu ajamaan elokuvan lopullisesti karille. Loppusekoilu onkin siten suorastaan järkyttävän huono. Coracin deittileffan ansio olikin ehdottomasti sen tarjoaman musiikkimaailman kirjavuudessa. Hyvän komedian ystäville elokuvaa ei voi suositella.