Laivauutisia valkokangas

E. Annie Proulx’n kirja The Shipping News on tunnelmaltaan outo. Siinä on helppoja, hauskoja ja tunnistettavia asioita, mutta silti lukijalla on jatkuvasti tunne, että sanojen ja tapahtumien taustalla lymyilee mörköjä. Samaa tunnelmaa tavoittelee ruotsalaisen Lasse Hallströmin (What’s Eating Gilbert Grape, 1993; Chocolat, 2001) elokuva Shipping News. Se yhdistelee nokkelasti Hollywoodin ja skandinaavisen (inho)realismin ilmaisukieltä. Lopputuloksena on keitos, joka vaikuttaa vasta hitaasti nautittuna. Päällepäin elokuva saattaa vaikuttaa tylsähköltä maalaistaajaman kuvaukselta, mutta pinnan alla muhii monenlaisia jänteitä, joissa riittää purtavaa pitkällekin matkalle.

Elokuvan kantava voima on itseoikeutetusti atleettisen komea, seksikäs ja iiiiihana Kevin Spacey, joka esittää kokoonkuroutunutta ja jyhmyä Quoylea. Mieleen tulee eittämättä Verbal Kintin hahmo The Usual Suspectsissa - tosin Quoylen olemus on tässä hienovaraisemmin (ja samalla kokonaisvaltaisemmin) rujo. Quoyle ilmentää jokaisella ilmeellään, katseellaan ja liikkeellään omaa tyhjänpäiväistä olemassaoloaan, josta hänet "pelastaa" hirmunainen Petal Bear (Cate Blanchett). Blanchett tekee Petalin roolista niin kammottavan ihanan, että pölypallerotkin haukkonevat henkeään törmäillessään toisiinsa elokuvateatterin nurkassa.

Kauniita tai rohkeita eivät varsinaisesti ole muutkaan elokuvan henkilöhahmot. Lumoava Julianne Moore esiintyy ilman meikkiä, tavallisen perheenäidin roolissa. Judi Dench tekee työtään hienovaraisesti mutta haparoimatta kehiin yllättäen ilmestyvänä ja menneisyyden taakkaa kantavana Agnis-tätinä. Elokuvan sivuhahmot ovat rumia ja tyhmiä, nokkelia ja hauskoja, omituisia ja tylsiä - kaikkea sitä, mitä ihmiset muutenkin ovat. "Friikkishow", sanovat jotkut. Mitä se kertookaan elokuvien yleensä kuvaamasta maailmasta..?

Quoyle saa työpaikkansa puhelinvastaajaan isältään viestin, jossa tämä kertoo päättävänsä itsensä ja vaimonsa päivät. Syy: turhautuminen elämän mitäänsanomattomuuteen ja tyhjyyteen. Turta Quoyle kuuntelee viestin ja lähtee kotiin. Myöhemmin hän tapaa Petalin, joka punkee itsensä Quoylen elämään päättymättömästi. Naimisiinhan siinä sitten päädytään. Lapsi, Bunny (Alyssa, Kaitlyn ja Lauren Gainer), varttuu isänsä hellässä huomassa Petalin juoksennellessa retkillään. Sitten jotain tapahtuu ja Quoylen elämä on pirstaleina. Hän ajautuu Agniksen mukana sukunsa entisille asuinsijoille pohjoiseen Newfoundlandiin ja alkaa luoda uutta elämää "newfienä".

Quoyle, Bunny ja Agnis asettuvat asumaan 40 vuotta sitten hylättyyn sukutaloon jylhän rantakallion laelle. Ilmasto on "kylmä" ja tuuli puhaltaa joskus niin rajusti, että talo on ollut pakko sitoa köysillä kiinni, jottei se karkaisi puuskan mukaan. Talo toimii elokuvassa vanhojen, kaivelemaan jääneiden asioiden vertauskuvana; melkein henkilöhahmona, joka kantaa ikävää taakkaa. Rakennus voihkii ja riutuu kuin ihminen yrittäessään riuhtaista itsensä irti maallisten murheiden alhosta.

Toinen keskeinen elementti elokuvassa on vesi. "I’m not a water person", toteaa Quoyle elokuvassa vähän liiankin moneen kertaan (tässä juuri yksi Hollywood-klisee, johon alussa viittasin) - ja katsoja arvaa, että lopussa Quoyle julistautuu aurinkoisella rannalla onnelliseksi uimariksi ja veneilijäksi. Vaan ähäkutti, mites käykään!

Ne skandinaavisen realismin ilmaisukeinot kattavat sitten ainakin harmahtavankelmeän päivänvalon, joka on ainakin kaikille suomalaisille ah, niin tuttu. Siellä täällä ruskeanharmaata maastoa laikuttavat likaiset lumiläjät ja meren aallokko keikuttaa pientä purtta miten sattuu. Maisema on yhtä aikaa kammottavan kaunis ja inhan karmiva. Ja pohjoisen ihmiset ovat "herkkiä", he näkevät ja kuulevat sellaisia asioita, mitä muut välttämättä eivät...

Elokuvan heikoin lenkki on Quoylen sukutarina, jota katsojaa yritetään saada kauhistelemaan. Quoylet olivat vuosisatoja sitten raakalaismaisia merirosvoja, jotka ohjasivat ohikulkevia laivoja rantakivikkoon ja sitten ryöstivät ne. Hyi olkoon, kyllä minuakin hävettäisi! Silti näkisin sukuni merirosvomenneisyydessä myös jännittäviä elementtejä, mitä Quoyle ei tee. Tässä voi olla kyse myös Newfoundlandin erityisasemasta kanadalaisessa sielunmaisemassa, joka useimmille vanhan mantereen puolella lienee tuntematon. Sivistin itseäni sen verran, että kuulin newfoundlandilaisten olevan sitä Kanadan alinta kastia, hölmöjä kalastelevia juntteja, jotka vapaaehtoisesti jäävät lumen ja jään keskelle. Paikkaan kuulumisen tarve on perusteltava Newfoundlandissa vieläkin tietoisemmin kuin muualla.

Terävästi newfoundlandilaista sielunmaisemaa luotaa paikallislehti The Gammy Bird, johon Quoyle pestautuu töihin. Yllättäen hänet ylennetään reportteriksi ja tehtäväksi asettuu laivauutisten (mikä laiva tulee, mikä lähtee, jne.) toimittaminen. Osa elokuvasta käy myös toimittajan työn oppitunnista, kun kokenut kollega opastaa Quoylea lehtijuttujen kirjoittamisen saloihin. Quoyle aloittaa opiskelunsa miettimällä nasevia otsikoita asioille ja tapahtumille. Tiedättehän: "Leijona söi pääni mutta jäin henkiin." Quoyle oppiikin purkamaan omaa kasvuaan yksityisiksi headlineikseen, jotka jömäköityvät mukavasti elokuvan edetessä. Myös Quoylen selkä suoristuu ja puheilmaisu nasevoituu. Silti mikään elokuvassa ei ole itsestään selvää, saati varmaa - etenkään onni tai tasapainoinen ihmissuhde.