The Sessions valkokangas

The Sessions perustuu runoilija-toimittaja Mark O'Brienin elämään ja tämän Sun-lehdelle vuonna 1990 kirjoittamaan artikkeliin "On Seeing a Sex Surrogate". O'Brien sairastui 6-vuotiaana polioon ja menetti taudin seurauksena kaulan alapuolisten lihastensa toimintakyvyn säilyttäen kuitenkin tuntoaistin.

O'Brien joutui viettämään suurimman osan elämästään rautakeuhko-laitteessa, jonka muodostama alipaine mahdollisti hengityksen sujuvuuden. Tästä kaikesta huolimatta hän opiskeli huippuyliopistossa ja työskenteli aktiivisesti kirjoittamalla suullaan ja assistenttiensa avustamana. 38-vuotiaana hän päätti tarttua uudenlaiseen haasteeseen: neitsyydestä olisi päästävä. O'Brien onnistui löytämään ammattilaisen, ”sijaiskumppanin”, jonka avulla hän paitsi pääsi poikuudestaan myös löysi aivan uudella tavalla yhteyden omaan kehoonsa ja mieleensä. Tulla kosketetuksi – siinä mitä perimmäisin tarve.

Liikuntavammaisten elämä ja seksuaalisuus on ollut teemana useammassakin viime aikoina ilmestyneessä elokuvassa. Luihin ja ytimiin (2012) ja The Intouchables (2012) tekevät osansa laajentaakseen seksuaalisuuden elokuvallisia kuvauksia monimuotoisemmiksi, mutta siinä missä esimerkiksi viimeksi mainittu vain sivuaa aihetta, The Sessions käsittelee juuri sitä itseään, seksiä, suoraan ja kiertelemättä. Siitä totisesti puhe mistä puute. Ja vaikka ollaan isojen teemojen äärellä ja Markin hahmo käy läpi monenlaisia tunteita pelosta ja syyllisyydestä vihaan, The Sessions on hauska. Ollaan siis hyvin eri tunnelmissa kuin esimerkiksi samanteemaisissa elokuvissa Meri sisälläni (2004) tai Perhonen lasikuvussa (2007).

The Sessions on kelpo suoritus ohjaaja-käsikirjoittaja Ben Lewiniltä, mutta ennen kaikkea se on näyttelijöidensä elokuva. John Hawkes näyttelee uskomattoman hienon roolisuorituksen ja hän tekee sen voiden käyttää ainoastaan kasvojaan ja ääntään. Hawkes on loistava näyttelijä ja hän on esittänyt voimallisia hahmoja aiemminkin. Hänet nähtiin arvaamattomana piripäänä Oscar-ehdokkuuden tuoneessa roolissa elokuvassa Winter's Bone (2010) ja synkkänä kulttijohtajana Martha Marcy May Marlenessa (2011).

Takavuosien sitcom-tähteydestä Oscar-voittajaksi (Elämä on ihanaa, 1997) noussut Helen Hunt on tehnyt elokuvia melko maltilliseen tahtiin, eikä viime vuosina hänen kohdalleen ole osunut kovinkaan kummoisia rooleja. Tässä hän pääsee näyttelemään moniulotteista Cheryliä, joka auttaa Markia painiskellen ammatillisuuden ja henkilökohtaisten tunteidensa ristipaineessa. Voi hyvinkin olla, että The Sessions antaa Huntin uralle ihan uutta potkua ja nostaa tämän uudelleen pinnalle. Luotettavan hyvä William H. Macy tekee mainion suorituksen avarakatseisena isä-Brendanina, joka rohkaisee Markia tämän matkalla.

Mark O'Brienin elämää on aiemminkin käsitelty elokuvassa. Lyhytdokumentti Breathing Lessons: The Life and Work of Mark O’Brien (1996) palkittiin Oscarilla. The Sessions on ehditty palkita jo esimerkiksi yleisönsuosikkina Sundancessa ja on melko selvää, että Oscar-ehdokkuuksia on myös tiedossa; sen verran klassiset palkintorohmun elementit elokuvassa on. Ehdokkuutta voisi povata ja toivoa erityisesti John Hawkesille.

The Sessions on paikoin ilahduttavan rohkea ja häpeämättömän lihallinen. Muutamissa kohtauksissa saavutetaan hyvin intiimi ja koskettava tunnelma, mutta elokuvan henki säilyy kuitenkin kepeänä ja positiivisena. Kokonaisuus jää kuitenkin liian silotelluksi ja lopussa vedetään harmistuttavan turhat sentimentaalisuusöverit. On sääli, että nämä Hollywood-mittakaavalla indie-tuotantoja edustavat elokuvat, kuten nyt The Sessions, tuntuvat aina lupaavasta alusta huolimatta lässähtävän loppua kohden. Elokuva lepää pitkälti erinomaisten näyttelijöiden varassa, muttei muilta elokuvallisilta elementeiltään sykähdytä. Taustalla on hieno tarina, joka olisi ansainnut vielä rohkeamman kertomistavan, myös kuvallisesti. Kaikesta huolimatta The Sessions on ehdottomasti katsomisen arvoinen aikuisten elokuva, joka laittaa ajattelemaan ja tuntemaan.