The Raid 2: Berandal valkokangas

Muutama vuosi sitten ilmestynyt The Raid: Redemption oli toisille toimintataivas maan päällä, toisille puuduttava kokemus. Itse kuuluin jälkimmäiseen leiriin, vaikka elokuvan toimintakohtausten tehoa, selkeyttä ja intensiteettiä ei voi mitenkään kieltää. Kokonaisuus oli silti monotoninen. Brittiläisen Gareth Evansin ohjaama ja kirjoittama elokuva tehtiin Indonesiassa pitkälti paikallisin voimin ja täkäläistä pencak silat -taistelulajia esitellen.

Rakenteeltaan The Raid oli yksinkertainen selviytymistarina, jossa poliisin erikoisjoukot etenivät kerros kerrallaan kohti rikollispomon omistaman kerrostalon huippua. Pääosassa ollut nuori poliisi Rama (Iko Uwais) oli harvoja ulospääsijöitä.

The Raid 2: Berandal jatkuu lähes suoraan edellisen osan lopusta. Joissain asioissa se jatkaa ykkösosan linjaa, joissain se eroaa kuin yö ja päivä. Puolitoistatuntinen The Raid tapahtui suljetussa tilassa ilman hengähdystaukoja. Kakkososa on tunnin pitempi ja paljon laajempi tarina. Se kattaa usean vuoden ajanjakson ja ottaa pohjansa amerikkalaisista gangsterisaagoista.

Rama houkutellaan soluttautumaan vankilaan ja sitä myötä rikollisliigan jäseneksi, jotta poliisin korruptio saataisiin kuriin. Vankilassa hän pelastaa rikollisperheen pomon pojan Ucon. Tarina kertoo kunnianhimosta, uskollisuudesta ja perheiden välisestä valtataistelusta.

Hahmot ovat ykkösosan tapaan lähinnä pikaisia hahmotelmia, minkä vuoksi tarinassa ei ole samaa syvyyttä ja tunteellista tehoa kuin esikuvissaan. Mutta se toimii. Jokaisella kohtauksella on funktionsa, ja toiminnan ulkopuolellakin kohtauksista löytyy draamaa ja konfliktia. Ne eivät ole vain täytettä toimintakohtausten väliin, vaan toiminta kumpuaa draamasta vaivattomasti ja sopivasti rytmitettynä. The Raid 2: Berandal on eheä elokuva, mitä voi sanoa vain harvasta toimintaelokuvasta. Ja vielä harvemmasta aasialaisesta toimintaelokuvasta.

Vielä enemmän draamaa ja konfliktia löytyy toiminnasta itsestään. Jokainen kohtaus on vimmainen pienoisnäytelmä, jossa on omat päähenkilönsä, tavoitteensa ja draaman kaarensa. Tämä pitää toimintakohtausten jännitteen yllä.

Pienten ja kevyiden digikameroiden avulla toimintaa kuvataan välillä mahdottoman tuntuisista kuvakulmista. Tekijöiden lähestymistapaa kuvastaa yksityiskohta takaa-ajokohtauksesta, jossa digiefektejä haluttiin välttää. Autonistuimeksi naamioitunut kuvaaja nappaa käynnissä olevan kameran toisessa autossa olevalta kuvaajalta. Auton sisällä hän pystyy kuvaamaan toimintaa etu- ja takapenkkien välistä ja lopuksi ojentamaan kameran takaisin ulos. Samanlaista vaivannäköä ja kekseliäisyyttä löytyy elokuvan toteutuksesta kauttaaltaan.

Kohtausten koreografiat, vaihtelevuus ja toteutustapa tekevät niistä niin iskeviä, että ne ovat vielä tehokkaampia kuin The Raidissa. Osaavien kamppailijoiden konflikti on jo itsessään lumoavaa, mutta Evans (ja hänen kaksi kuvaajaansa, tietysti) todella osaa liittää katsojan osaksi kohtauksia ja korostaa fyysisyyttä, liikkeitä ja niiden seurauksia. Seuraukset ovat rujoja, mutta liike kaunista.

Avainsanoja ovat selkeys ja jatkuvuus. Elokuvan alkupuolella on pitkä joukkotappelu vankilassa. Sekvenssi alkaa murhayrityksestä, jonka Rama estää. Tästä se laajenee aluksi vankien väliseksi ja lopulta vankien ja vahtien väliseksi tappeluksi. Kaiken kaaoksen keskellä keskitytään Ramaan, joka yrittää pitää Ucoa hengissä. Kymmenien ihmisten tappelussakaan jatkuvuus ei kärsi, vaan kohtauspaikan maantiede ja Raman tavoite sekä esteet pysyvät selvinä.

Elokuva on erittäin väkivaltainen ja K18-ikäraja perusteltu. Mässäilyltä se ei tunnu kohtausten taitavan toteutuksen ja käytännöllisyyden vuoksi. Yksi harvoista ohilaukauksista on mykkä tappajatyttö, joka käyttää kahta vasaraa vastustajiensa hakkaamiseen ja raateluun. Tarantino varmasti hyväksyy, mutta näissä kohtauksissa on vähemmän kyse aidontuntuisesta lähitaistelusta kuin coolista väkivallasta. Realismin tavoittelusta ei tietysti ole kyse koko elokuvassa, mutta vasarat aseina ovat aika puhdasta gimmickiä, minkä elokuva muuten tyylikkäästi välttää.