The Peasants – Talonpoikia valkokangas

Ensimmäinen huomio, jonka kuka tahansa toimivan näköaistin omaava tästä elokuvasta tekee, on sen poikkeuksellinen ulkonäkö. On kuin katsoisi elävää, hengittävää maalausta, ja sitä se tavallaan on. Wladyslaw Reymontin romaaniin perustuva The Peasants – Talonpoikia (2023) on kuvattu ensin tavallisena elokuvana, ja sen pohjalta maalattu uudelleen kuva kuvalta. Lopulta kaikki maalaukset on animoitu yhteen. Tämä tuotantotekninen taidonnäyte hämmästyttää laajuudessaan, ja tuottaa visuaalisesti vaikuttavan kokemuksen.

Puolan historiallisella maaseudulla pienen kylän rikkain mies, Boryna (Miroslaw Baka) etsii vaimonsa kuoleman jälkeen uutta puolisoa. Virkaan valikoituu vastentahtoisesti Jagna (Kamila Urzedowska), jolla on kuitenkin enemmän kiinnostusta Borynan kuumapäiseen poikaan Antekiin (Robert Gulaczyk). Jagnan vaikeudet sopeutua tilanteeseen johtavat eripuraan ensin Borynan perheessä ja myöhemmin koko kylässä.

On ilahduttavaa vaihteeksi nähdä arkista elämää ja vähäpätöisiä ihmisiä kuvaava elokuva. Tästä rakentuu joitakin kauniita ja autenttisia hetkiä, kuten peltotyöt, joiden sommitelmat tuovat mieleen myös kotimaisen kansallisromantiikan klassikoita. Harmillisesti kyläläiset, joita elokuva esittelee aivan liian monta, jäävät suurelta osin yksiulotteisiksi.

Pääosin juoni keskittyy perhedraamaan, joka nousee isän ja pojan kiinnostuksesta samaan naiseen, jota molemmat kohtelevat kaltoin. Potentiaalinen psykologinen ulottuvuus jää hyvin suppeaksi, ja tilalla on melodraamaa sekä kankeasti elokuvaan taittuvaa kaunokirjallista dialogia. Vaikka elokuva käy lähellä kiinnostavaa keskustelua naisen rajallisista mahdollisuuksista valita oma rooliinsa niin menneinä aikoina kuin yhä nykypäivänä, käsittely jää pinnalliseksi. Jagnan koettelemukset tuntuvat enemmän kärsimysviihteeltä kuin tarinallisesti tai temaattisesti motivoiduilta valinnoilta, tarkoituksena nostaa katsojan tunnelatausta.

Paljon aikaa vievä sivujuoni elokuvassa koskee kyläläisten pelkoa siitä, että esivalta hakkauttaa heidän metsänsä. Uhka kylän toimeentulolle lisää tarinaan realismia, mutta sivupolku paikalliseen maapolitiikkaan ei näyttäydy erityisen kiinnostavana. Tavallisen kansan ja heille näkymättömien valtaapitävien näkemyserot ympäristön käyttämisestä voisivat tarjota temaattisen vertauspisteen esimerkiksi Euroopan unioniin. Tämä mahdollisuus jää käyttämättä, ja sivujuoni ajautuu auttamattomasti erilliseksi keskeisestä draamasta.

Animaatioelokuvan kaupalliset jättiläiset, Disney etunenässä, ovat jo tovin keskittyneet nostalgiseen kierrättämiseen innovaation sijaan. Talonpoikia ja saman ohjaajakaksikon edellinen elokuva Loving Vincent (2017) edustavat uusia tuulia animaation kentällä. Toisin kuin esimerkiksi Sonyn Spider-Verse -elokuvat, niiden rajoja rikkova toteutus jää kuitenkin tyylikeinoksi tarinankerronnan orgaanisen tukemisen sijaan.

Tämä on elokuva, joka saa kriittisesti miettimään, mitä elokuvasta toivoo saavansa. Talonpoikia on hetkestä toiseen visuaalisesti kiinnostava, ja se seisoo itsessään todisteena taiteellisen luovuuden mahdollisuuksista. Toisaalta sen tarina jää niin etäiseksi, että katsojana on melkein parempi suhtautua siihen vain kauniina kuvina ja ihailtavana projektina. Itse koen, että jos elokuvan katsomiskokemus paranisi poistamalla ääniraidan, tekstit ja tapahtumakronologian, niin kyseessä ei ole onnistunut teos.