Hellyyteni kohde valkokangas

Mikäli elokuvia on uskominen, niin trendikästä on olla homo, lesbo, pervo, vammainen tai muuten vaan vähän kummallinen. Kaikki elokuvien katsojat ovat nykyään paheellisia voyeuristeja, jotka palavasti haluavat tirkistellä erilaisia sänkykamaridraamoja - ainakin Hollywoodin ihmissuhdedraamamaakarien mielestä. Nykyään olisi varmasti jo todella outoa hautoa elokuva tavallisista heteroista, jotka punastellen puuhaavat pimeässä peiton alla. Eihän sellaisessa ole mitään trendikkään kiinnostavaa. Täytyy olla erilainen ja liberaali. Sitä ainakin kaikki homo-, lesbo-, vammais- ja kummajaiselokuvat yrittävät kovasti olla. Yrittävät rikkoa yhteiskuntamme perusarvojen raja-aitoja suitsuttaen samalla suurta suvaitsevaisuutta. Valitettavasti nämä unelmatehtaan haihattelukuvat ovat vain niin heppoisia, etteivät ne pysty peittelemään konservatiivista arvomaailmaansa millään. Mihin seepra juovistaan pääsisi?

Nopeasti Suomen ensi-iltaansa tuotu The Object of My Affection / Hellyyteni kohde ei ole pahimpia "ollaan erilaisia ja liberaaleja" -elokuvia. Paikoin nasevat vitsit jaksavat pitää hymyilytunnelmaa yllä, mutta absurdi tarina ja jatkuva sukupuoliriittien ylikorostaminen väsyttävät katsojansa parissa tunnissa kuin vanhan Tunturin pappamopon ylämäessä.

© 20th Century Fox

George Hanson (Paul Rudd) on homo ekaluokan opettaja, joka erään oppilaansa rikkaiden vanhempien illallisilla tapaa mukavan heteronaisen, Nina Borowskin (Jennifer Aniston). Ja kun Georgella menee banksit poikakaverinsa kanssa, niin hän muuttaa Ninan alivuokralaiseksi. Georgen ja Ninan välille syntyy ehdoton ja harvinainen ystävyys, joka kasvaa poikkeuksellisiin mittoihin, kun Nina haluaa Georgen lapsensa kasvattajaksi.

Ei se seksi, vaan ystävyys

Hellyyteni kohde tunkeutuu mielenkiintoisille vesille luoviessaan rakkauden maailmaan. Hienovaraisesti elokuva yrittää esittää, että rakkaus voi perustua ystävyyteen, joka ei välttämättä tarvitse ollenkaan seksiä. Kaunista ajatustaan se ei kuitenkaan pysty kannattelemaan, sillä tarkoituksellisesti elokuva ajaa ihannemieheksi kuvatun homo-Georgen riettaiden himojen maailmaan, vaikka kaunis Nina saikin hänellä seisomaan. Hellyyteni kohde ei tarinana usko itseensä, vaan kääntyy nopeasti turvallisille vesille vanhoillisten roolimallien ja seksiobjektien maailmaan.

Miksi ei edes yrittää uskotella katsojille seksittömän suhteen olemassaoloa? Ei, koska helpompaa on olla näennäisliberaali ja pönkittää alitajunnassa jyskyttävää turvauskoa konservatiivisiin arvoihin. Kun kerran Georgea ei voikaan käännyttää heteroksi, on hän miehenä virkaheitto. Heteromiehethän ovat aina olleet epäluotettavia ja vastuuttomia, mutta nyt sitä ovat jo homomiehetkin. Hellyyteni kohde kalskahtaa pahasti tähän kovin mustavalkoiseen maailmaan. Sääli, koska sillä olisi ollut käsissään herkulliset ainekset olla todellakin rajoja rikkova elokuva, mutta se olisi jo liikaa vaadittu Hollywood-elokuvalta. Elämässä on arvoja, joiden toteamiseksi ei jatkuvasti tarvitse kummastella mitä sieltä haarojen välistä löytyy.

Vesitetty draama

Hellyyteeni kohde on yllätys, yllätys, teatterin, ja jopa oopperan parissa työskennelleen, sittemmin elokuvista kiinnostuneen brittiohjaajan, Nicholas Hytnerin, käsialaa. Teatterin taialla hän ohjaa näyttelijöitään, mutta vesittää myös teatterimaisesti elokuvan ylipitkäksi rupatteluksi.

Onnistuneen näyttelijäohjauksen myötä, tarinankin kustannuksella, elokuvaan saa nautittavuutta. Paul Rudd (mm. Clueless, 1995) ja Jennifer Aniston (tv-sarja Frendit ja She’s the One, 1996) tulkitsevat pääosaparin erittäin luontevasti tuoden elokuvaan elämällistä vakautta, miltä putoaa kuitenkin pohja pois ontuvan tarinan takia. Hienossa sivuosaroolissa Ninan miesystävänä nähdään aikoinaan William Friedkinin Elää ja kuolla L.A.:ssa (To Live and Die in L.A., 1985) debyyttinsä tehnyt John Pankow.

Hellyyteni kohde on periaatteellisesti - onnahteluistaan huolimatta - katsomisen arvoinen elokuva, sillä kepeäksi heitetty loppu nauroi sen verran veikeästi amerikkalaisille perusarvoille, että se pelasti paljon. Kun rehdistä ay-miehestä ei ole lapsensa isäksi ja homomiestäkään ei saa käännytettyä heteroksi, niin pelastava enkeli on nuori musta poliisi. Eli loppu hyvin, kaikki hyvin: nainen sai miehen ja mies miehen eikä kummankaan tarvinnut luopua roolistaan uhraamalla seksuaalisuutensa. Ollaan kaikki yhtä hymyilevää perhettä.