The Nice Guys valkokangas

Shane Blackin elokuvat voi määritellä vankoilla kehyksillä, vaikka miehen taipale ohjaajana on suhteellisen tuore. Kiss Kiss, Bang Bang (2005) aloitti uuden kappaleen käsikirjoittajana tunnetuksi tulleen ohjaajan uralla, jonka tunnuselementit näkyivät jo Tappavan aseen (1986) käsikirjoituksessa. Mustalla huumorilla höystetty dialogi rytmitti tarinoita traumatisoituneista mieshahmoista, joiden päälle jouluvalot tuovat hohteensa. Uusimmassa elokuvassa The Nice Guys jouluvalot vilahtavat vain lyhyesti, mutta muuten paketti on kääritty odotettuun tapaan.

Yksityisetsivä Holland Marchin (Ryan Gosling) ja ammattipelottelija Jackson Healeyn (Russell Crowe) tiet kohtaavat sattumalta salaperäisen Amelian (Margaret Qualley) ansiosta. Holland haluaa kuulustella tyttöä kuuluisan pornotähden kuolemaan liittyen ja Jackson taas saa palkkansa siitä, että Amelia jätetään rauhaan.

Yksinkertaisilta näyttävät työkeikat tuovat miehet keskelle rikosvyyhtiä, jossa ihmishengille ei anneta suurta painoarvoa. Pian ainoastaan Amelia ei ole uhkaavien voimien kohteena, vaan miehet ja Hollandin tytär Holly (Angourie Rice) joutuvat selvittämään rikossuman pelastaakseen omat nahkansa.

Genretietoinen neonoir-tyylittely maalaa kuvan 1970-luvun Los Angelesista korruption pesänä. Se sekoittaa päihteiden huuruisen Inherent Vicen (2014) maailman L.A. Confidentialin (1997) yhteiskunnan läpi kulkevaan korruptiovyyhteen. Jälkimmäiseen elokuvaan viitataan jo alussa Russell Crowen hakatessa naisia huonosti kohtelevia miehiä, vaikka tällä kertaa toiminnalle yllykkeenä toimii raha. Mikään ei The Nice Guyssa ole sattumaa, ei edes sivuroolissa vilahtava Kim Basinger. Elokuva tuntuu nauttivan film noirin odotuksilla leikkimisestä hieman liikaa, sillä lopputulos jää muodollisesti päteväksi, mutta pinnalliseksi.

The Nice Guys yhdistää Blackin käsikirjoituksista ja ohjauksista tutut elementit. Musta huumori kumpuaa nopeasta dialogista ja visuaalisesta tarinankerronnasta. Verta tai alastomuutta ei säästellä salaliiton kuoriutuessa Los Angelesin kimaltelevan pinnan alta. Pieninä yksityiskohtina alkavat lausahdukset nousevat tärkeiksi osiksi juonta, mutta jos Blackin tarinankerronta on yhtään tuttua, niin palat loksahtavat paikalleen tällä kertaa hieman liian helposti.

Huumoripuoleen painottuvista hahmoista ei löydy samanlaisia tasoja kuin ohjaajan aiemmista elokuvista. Traagisten tapahtumien haavoittamat miehet ovat olleet osa Blackin maailmaa Tappavan aseen vaimonsa menettäneestä Riggsistä traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivään Tony Starkiin Iron Man 3:ssa (2013). Tähän draaman ja komedian välimaastoon Crowe ja Gosling eivät istu yhtä luontevasti kuin edeltäjänsä.

Viihdyttävällä trillerillä on hetkensä. Käsikirjoitus on nokkela ja tarkoin harkittu kokonaisuus. Se on myös osoitus siitä, että Black taitaa kuvallisen tarinankerronnan ja musiikin käytön. Siksi onkin ikävä, että The Nice Guys ei ole osiensa summa. Se tiivistää yhteen ohjaajansa uran elokuvista tutut elementit niin tarkasti, että lopputulos muistuttaa enemmänkin pastissia kuin uutta tarinaa.