The New World valkokangas

Harvakseltaan elokuvia ohjaavan Terrence Malickin yli kolmekymmenvuotisella uralla The New World on vasta neljäs elokuva. Laatu korvaa määrän. Vuoden 1973 Julma maa (Badlands) on 1960-luvun lopulta alkaneen uuden amerikkalaisen elokuvan merkkiteoksia, joka vei Arthur Pennin Bonnie & Clyden (1967) ja Peckinpah’n Hurjan joukon (The Wild Bunch, 1969) viitoittaman väkivallankuvauksen yhä monisyisemmäksi tutkielmaksi ihmisen käyttäytymisestä. Filosofiaan perehtynyt Malick on tutkinut ihmistä jokaisessa elokuvassaan.

Onnellisten aikaa (Days of Heaven, 1978) seurasi parinkymmenen vuoden hiljaisuus, jonka lopetti massiivisesta materiaalimäärästä työstetty Veteen piirretty viiva (Thin Red Line, 1998). Malickin huikea tutkielma ihmisyyden kamppailusta on merkittävin sodan kontekstiin sidottu elokuva sitten Francis Coppolan Ilmestyskirjan (Apocalypse Now, 1979).

Yhtäläisyydet The New Worldin ja Veteen piirretyn viivan välillä ovat ilmeisiä. Visuaalinen ilmaisu, runollisuus ja metsäluonnon, erityisesti puiden, korostuminen on hallitsevaa – ja vangitsevan kaunista. Pääosin autenttisessa valossa kuvatun elokuvan sävymaailma on rujon realistinen mutta samalla harmonisen herkkä. Malick luo musiikin avulla taitekohdan kynnyksellä oleviin kohtauksiin huomattavaa ilmaisuvoimaa samaan tapaan kuin Stanley Kubrick Avaruusseikkailussa (2001: A Space Odyssey, 1968). Brittilaivojen saapuessa Virginian rannikolle hämmentyneet intiaanit seuraavat tapahtumaa metsän suojista ja musiikki kasvaa jännitteen mukana.

Tunnetun 1600-luvun alkuun sijoittuvan Pocahontas-tarinan filmatisointina elokuva pureutuu kulttuurien kohtaamiseen ja ihmissuhteisiin sekä unelmaan uuden maailman tarjoamista mahdollisuuksista. Malickin tuottamassa ja norjalaisen Hans Petter Molandin ohjaamassa elokuvassa The Beautiful Country (2004) käsiteltiin osaltaan saman suuntaisia teemoja.

The New Worldissa hämmennys oman kulttuurin ainutlaatuisuuden järkkymisestä johtaa suojelevaan vallan tavoitteluun, mikä heijastuu kummankin yhteisön sisäisiin jännitteisiin. Malick raottaa intiaanien edustaman toiseuden kautta eurooppalaisten jo kauan sitten menettämiä inhimillisyyden peruspiirteitä, mutta ei käännä katsetta pois luonnonkansojen perinteiden ja periaatteidenkaan ongelmista. Ihmisen tarkastelu kulttuurinsa eläimenä kuitenkin hajoaa, kun John Smith (Colin Farrell) palaa intiaanien keskuudesta brittien linnoitukseen, jossa käydään talven yli kestävää selviytymiskamppailua hupenevien muonavarojen ja sekasorron ahdingossa.

Malick on jälleen kuvannut poikkeuksellisen suuren määrän materiaalia, josta elokuva on koostettu. Viime vuoden lopulla vain joitakin päiviä Yhdysvaltojen ensi-illan jälkeen Malick veti elokuvansa takaisin ja leikkasi siitä viitisentoista minuuttia lyhyemmän version. Näkemättä alkuperäistä 150-minuuttista versiota voi kuitenkin päätellä leikkausten kohdistuneen ainakin linnakejaksoon siinä esiintyvien, jopa häiritsevien epäloogisuuksien ja aukkojen takia. Lopullista motiivia uudelle leikkaukselle voi vain arvailla, sillä julkisuutta tarkoin kaihtava ohjaaja ei tekemisiään ja teoksiaan selittele, vaan jättää kaikki tulkinnat katsojien tehtäväksi.

Keskivaiheilla liitoksistaan natisevan elokuvan kokonaiskuva vankkenee loppua kohden. Kulttuurien kohtaamista sekä rakkaustarinaa olennaisemmaksi nousee huomattavasti laajempi kokonaisuus. The New World ei viittaa Uuteen Maailmaan vain maana ja mahdollisuuksina, vaan elokuvan Uudessa Maailmassa on kysymys uudesta ajasta ja ajattelusta. Kolumbuksen aloittamien löytöretkien myötä maailma ja maailmankuva muuttuivat oleellisesti. Eurooppalaiset kolonialisoivat kaikkialla maan lisäksi ajattelun ja kulttuurin, mikä Malickilla heijastuu intiaanikulttuurin hiljaisessa kuihtumisessa ja lopullisessa kuolemassa puhtaan perimän menetyksenä.

Tuomiollista julistusta enemmän kysymys on evoluutiolle ominaisesta kehityksestä, joka nimittää myös ihmisen kulkua. Ihmisen evoluutio konkretisoituu kulttuurin kautta. Kulttuurit kohtaavat, taistelevat, sulautuvat, hiipuvat ja syntyvät uudestaan, kuten elämäkin. Merkitseekö puihin kohdistuva loppukuva elämän pysyvyyttä, kaatuvuutta, kasvuvoimaa vai uudelleen syntymää, on katsojasta riippuvainen tulkinta siinä missä elokuvan kokonaisuuden ymmärtäminenkin.