The Mission – Lähetyssaarnaajat valkokangas

Dokumenttielokuva The Mission – Lähetyssaarnaajat (2022) kertoo neljästä täysikäisyyden juuri ylittäneestä mormoniuskontoa tunnustavasta nuoresta, joiden uskontoon kuuluu lähetystyö jossain päin maailmaa. Päähenkilöt – vanhimmat Pauole ja Davis sekä sisaret Field ja Bills – päätyvät Suomeen, muun muassa Turkuun, Helsinkiin, Raumalle, Espooseen ja Ouluun.

Kirkasotsaiset nuoret tarpovat pohjolan tuivertavissa talvissa juron ja maallistuneen kansan parissa. Idealismin määrää kuvaa hyvin yhden päähenkilön haave nostaa mormonien määrää Suomessa oman kaksivuotiskautensa aikana joka 57. suomalaisesta eli vajaasta kahdesta prosentista yli kymmeneen prosenttiin.

Yhdeksän viikon välein vaihtuva saarnakumppani, kahdesta kuuteen kuukauteen kestävä asemapaikka vieraassa kaupungissa ja lähes täysi eristyneisyys muusta yhteiskunnasta herättää kysymyksiä lähetystyöstä monelta eri kantilta.

The Mission – Lähetyssaarnaajat on ohjaaja Tania Andersonin ensimmäinen pitkä dokumenttielokuva. Sen maailmanensi-ilta oli Sundancen elokuvafestivaalilla kuluvan vuoden 2022 tammikuussa. Andersonin mukaan elokuva on myös ensimmäinen laatuaan: itsenäinen kuvausryhmä mormoniyhteisön ulkopuolelta sai ensimmäistä kertaa Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkolta, eli mormonikirkolta, luvan kuvata lähetyssaarnaajia heidän koko lähetystyömatkansa ajan.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Anderson on kertonut elokuvan päämääränä olleen tavoittaa haavoittuvainen nuori uskonnollisen puvun takaa. Siinä hän onnistuu. Anderson onnistuu maalaamaan päähenkilöistään sympaattisia, joskin hieman hukassa olevia nuoria etsimässä tietään vieraassa maassa. Dokumentti jättää kuitenkin avoimia kysymyksiä esimerkiksi mielenterveyden suhteen – samaten kysymyksen, joka esitetään kouluvierailun aikana: tuntuuko teistä siltä, että elämäänne rajoitetaan nuorina? Kysymys ja siihen vastaaminen jää leijumaan ilmaan.

Suomalaisille elokuva on toki kiinnostava, mutta katsojana jää väkisin miettimään, aukeaako suomalainen konteksti kansainväliselle katsojalle. Anderson seuraa päähenkilöitään etäältä, elokuva ei kommentoi eikä selitä. Tämä jättää katsojalle tilaa tehdä omat johtopäätöksensä, mutta samalla haasteeksi jää kontekstin ymmärtäminen: sen että Suomi on yksi Euroopan maallistuneimpia maita, että sosiaalinen etäisyys on pitkä ja small talk on – karrikoiden – kauppamiesten juonitteluja tai humalaisten hommaa. Toisaalta valinta tarkoittaa sitä, että Suomea tuntematon katsoja on lähetyssaarnaajien kanssa samassa asemassa – maassa, jota ei ymmärrä ja josta ei oikein tunnu saavan otetta.

Anderson on kolmen passin (Ison-Britannian, USA:n ja Sveitsin) omaava elokuvantekijä, jonka nykyinen kotipaikka on Helsinki. Hänen toimittajataustansa näkyy aiheen valinnassa ja kyvyssä paljastaa pienen kautta suuria kysymyksiä. Säveltäjä Mikko Joensuun musiikki soljuu elokuvan mukana vaivatta.

Vastaamattomat kysymykset ja äärimmilleen viety tarkkaileva kommentoimattomuus johtavat siihen, että dokumentin viesti ei välity toivotulla tavalla. Dokumentti olisi voinut pureutua syvemmälle niin mormonien uskontoon ja elämäntapaan kuin puoliksi kielitaidottomien nuorten lähetystyön problematisointiin ja nostaa kipukohtia keskusteluun.

Tätä elokuva ei tee. Lopulta dokumentin ydin ei kuitenkaan ole mormonien uskonnossa – sitä dokumentti ei edes yritä avata – ei lähetystyössä eikä edes uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumisessa. Sen ydin on kyvyssä avata silmät ja inhimillistää keskuudessamme kävelevät, suorissa mustissa housussa ja kravatissa uskontonsa jumalansanaa julistavat nuoret miehet ja kukkamekkoiset naiset. Elokuva auttaa näkemään sitä inhimillisyyttä ja haavoittuvaisuutta, joka asuu meissä kaikissa, ja ehkä jonain päivänä ojentamaan käden tai avaamaan suun empatian eleenä.