Matrix valkokangas

Verkottuvan kulttuurin yleistymiseen on populaarikulttuurin sisällä suhtauduttu lähes hämmästyttävällä epäluuloisuudella. Tietokone sen kaikkine muotoineen on vuosituhannen lopun viimeinen hirviö, kaikkialle levittäytynyt arvaamaton painajainen. Sitä toivoisi näkevänsä tällaisen käsityksen väistyvän 1990-luvun viimeisenä vuonna, mutta ilmeisesti turhaan. Jälleen esiin nousee elokuva, joka rakentaa täydellistä dystopiaa koneisiin kytkeytyneestä tajunnasta.

Matrix on Wachowski-veljesten toinen elokuva vuonna 1996 valmistuneen tyylikkään femme noir -trilleri Boundin jälkeen. Sormi ajan pulssilla he tuovat nyt valkokankaalle futuristisen toimintaelokuvan, joka kertaheitolla linkoaa itsensä jälkimodernin scifi-kaanonin kärkipäähän. Se asettaa Philip K. Dickin arkkityyppisen kysymyksen ihmisen ja koneen rajasta uuteen muotoon: "Kun tuo raja on välttämättäkin hämärä, mikä yleensä voi olla todellista?" Filosofia aseistetaan kuitenkin nyt raskain asein ja rajuin toiminnallisin painotuksin: "Guns. Lots of guns."

Veljekset ovat itse täysin sarjakuva- ja japanilaisen animaatioperinteen – anime – kyllästämiä, joten elokuvalta on turha odottaa mitään muuta. Matrix suorastaan tulvii viittauksia niin populaarikulttuuriin, kristilliseen ja itämaiseen mystiikkaan, tietokonekulttuureihin sekä sellaisiin ranskalaisiin postmoderneihin teoreetikoihinkin, kuten Jean Baudrillardiin sekä Jacques Lacaniin.

Elokuvan visuaalisuus on kaikin puolin tietysti hengästyttävää. Wachowskien Matrix onkin työllistänyt tietokoneohjelmasuunnittelijoita ja erikoistehoste-guruja toden teolla. Sitä varten kirjoitettiin lukuisia täysin uusia ohjelmia, ja elokuvan tekeminen ei olisi ollut mahdollista vielä puoli vuotta vanhalla teknologialla. Näyttävin visuaalisista elementeistä on ns. "bullet time"; se mahdollistaa kuvassa nähtävän liikkeen hidastamisen tai nopeuttamisen täysin dynaamisesti ilman, että se vaikuttaa itse kameran liikkeisiin. Matrix ampuukin katsojan tajuntaan jopa 12 000 kuvan sekuntivauhtia. Elokuvassa kysytäänkin, että missä menee toden ja epätoden raja. Sitä katsoessa voisi taas kysyä: missä menee elokuvan ja tietokonepelin raja? Ja samaan henkäykseen: kuka välittää?

Datavirtaa suoraan aivokuoreen

Neo (Keanu Reeves) elää kahta elämää. Päivisin hän on tavallinen ohjelmistosuunnittelija ja öisin taas tietokonehakkeri. Hän tietää, että jokin maailmassa ei ole niin kuin sen pitäisi olla, ja kysymys – mikä Matrix on – ajaa hänet etsimään verkosta miestä nimeltä Morpheus (Laurence Fishburne). Tämä kuitenkin löytää Neon ensin ja kertoo hänelle jotakin, jonka jälkeen mikään ei palaa entiselleen: maailmaa sellaisena kuin se ymmärretään ei ole olemassa. Ihmisille näyttäytyvä todellisuus on vain simuloitu virtuaaliverkko, jolla halutaan peittää totuus.

Morpheus ja Trinity (Carrie-Anne Moss) uskovat, että Neo on profetoitu Valittu, hän joka toisi mukanaan vapauden Matrixiin kytketyille ihmisille. Tämä tietää kuitenkin taistelua niitä vastaan, jotka suojelevat hinnalla millä hyvänsä virtuaalisimulaatiota. Ja ensin Neon täytyy kuitenkin oppia ymmärtämään, mikä Matrix luonteeltaan on.

Wachowski-veljekset valjastavat häpeilemättä tarinansa tueksi William Gibsonin ns. kyberavaruus-kirjallisuudesta tuttuja teemoja, ideoita ja käsitteitä. Samalla he upottavat elokuvaansa niin mittavat määrät tavaraa, että kysymys niiden alkuperästä tulee mahdottomaksi ja niin ikään turhaksi. Merkitys luodaan asiayhteydessä, ei alkuperässä. Matrixissa on kuitenkin älyllistä syvyyttä, terävyyttä ja ajankohtaisuutta. Sen henkeäsalpaavat audiovisuaaliset raamit ovat vain niin tuhdit, että moni ajatus saattaa hautautua tehosteorgioiden alle. Mutta tuskin koskaan on filosofiaa tehty yhtä tyylikkäästi. Tietokonetuotetut efektit, Hongkong-elokuvista tutun Yuen Woo Pingin taistelukoreografiat sekä tyylitietoiset jälkimodernit kommentaarit koettuaan on sarjakuva- ja purkkasukupolven kasvatti valmis antamaan anteeksi suurempiakin heikkouksia.

Neon rooli on kuin räätälöity lakonisesti näyttelevälle Keanu Reevesille. Virtuaalisen huomisen puheet hoitavat järeät aseet ja suoraan aivoihin lataamalla opittujen taistelulajien liikkeet. Kyynisen kulttuurin kyyniset kasvatit tekevät selvää tiliä tulevaisuuden kanssa ohittaen paikoin jopa oppi-isänsä Gibsonin. Näyttelijöistä erityisen maininnan ansaitsee australialainen Hugo Weaving, joka antaa agentti Smithin rooliin juuri sen säväyksen, jonka se tarvitsee.

Matrix on kuin kyberajo ilman datalaseja. Se on ainutkertainen elämys, joka teknofobisuudestaan huolimatta heittää ilmaan mielenkiintoisia ja kantavia ideoita. Elokuvan voi katsoa vain puhtaana toimintaelokuvana, mutta Wachowski-veljekset palkitsevat moninkertaisesti ne, jotka kaivautuvat pintaa syvemmälle. Herää vain kysymys: voidaanko tämän elokuvan tyylikäs ulkoasu ylittää? Baudrillardin tapaan voidaan myös kysyä: mitä tehdä orgioiden jälkeen?