The Lost Daughter valkokangas

Näyttelijä Maggie Gyllenhaal tekee ohjaajan debyyttinsä elokuvalla The Lost Daughter (2021). Äitiyden kipupisteiden ja muun elämän tasapainottamisen välistä ristiriitaa tarkasteleva psykologinen draama pohjautuu Elena Ferranten romaaniin La figlia oscura (2006). Kirjailija on laatinut käsikirjoituksen yhdessä Gyllenhaalin kanssa, mikä osoittautuu kiehtovan ja hyvin toteutetun elokuvan suurimmaksi riippakiveksi audiovisuaalisen kerronnan tenhon jättäessä parantamisen varaa.

Kirjallisuuden professori Leda Caruso (Olivia Colman) saapuu rantalomalle Kreikkaan. Siellä hän kohtaa suureen sukuun kuuluvan ja tyttärestään huolehtivan nuoren äidin Ninan (Dakota Johnson), joka nostaa pintaan Ledan nuoruuden (Jessie Buckley) muistot suhteestaan omiin tyttäriinsä. Kreikan luonnonmaisemat ja mytologia muodostavat taustan salattujen tunteiden paljastumiselle.

Vakavia ja usein piiloteltujakin aiheita synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja äidin vaikeasta suhteesta lapsiinsa käsittelevä elokuva ei onnistu luomaan kiinnostavaa tarinaa painavien teemojensa ympärille. Ledan yksinäisen lomailun katkaisevat kohtaamiset sekä unenomaiset takaumat hänen nuoruutensa elämään lastensa kanssa jäävät katkelmallisiksi rytmitykseltään verkkaisessa elokuvassa. Hélène Louvartin hieno kuvaus tulee useasti näyttelijöiden iholle ja korostaa keskiössä olevien naisten katseita ja näkökulmaa.

Olivia Colmanin äitiyden valoisat ja synkemmätkin puolet paljastava päärooli kannattelee elokuvaa silloinkin, kun se jää junnaamaan paikallaan. Hänen näyttelynsä kautta muuten etäisen oloiseksi jäävään Ledaan saadaan edes jotain tarttumapintaa, jonka nuoremmasta puolesta vastaa jälleen hienon roolin tekevä Jessie Buckley. Muut näyttelijät Dakota Johnsonista lähtien tuntuvat typecastatuilta ja Gyllenhaalin puolison Peter Sarsgaardin pistäytyminen vanhempana professorina jää irralliseksi.

Gyllenhaalin elokuva muistuttaa tuotantona sekä äidin ja tämän lasten välisten suhteiden käsittelyltään Pau Danon esikoisohjausta Wildlife (2018), jossa draamankaari ja jännite toteutettiin paremmin. Eurooppalaisen taide-elokuvan erityisesti Michelangelo Antonionin hengessä tehty The Lost Daughter ei mene tarpeeksi pitkälle avoimeksi jäävässä ilmaisutavassaan eikä toisaalta vedä mukaansa psykologisena jännärinä.

Tunnelmallista musiikkia sekä taustaääniä käytetään oivaltavasti. Mistään Call Me By Your Namen (2017) kaltaisesta amerikkalaisten Etelä-Euroopan lomailusta hyvän musiikin tahtiin ei ole kyse, vaikka hedelmät ja elottomat objektit nousevat keskiöön teemoiltaan synkemmässä The Lost Daughterissa. Elokuvan lineaarisuuden rikkova kerronta onneksi välttää ennalta-arvattavuuden ja uskaltaa myös kyseenalaistaa tapahtumien todenperäisyyden.

Gyllenhaalin debyyttistä näkyy suuri potentiaali hienojen näyttelijävetoisten ja taiteellisempien elokuvien ohjaamiseen, vaikka The Lost Daughter ei vielä sellainen ole. Sen tunnustaminen, että äitienkään ei tarvitse aina pärjätä yksin on sanomana kuitenkin tärkeä, minkä elokuva lopulta välittää onnistuneesti.