Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu valkokangas

Fantasian ja ennen kaikkea J.R.R Tolkienin Taru sormusten herrasta -romaanin ystävien kiihkeä odotus on ohi. Peter Jacksonin käsiin uskottu elokuvatrilogia saa viimein päätöksensä. Elämää suuremmaksi aiotun megaspektaakkelin kolmas osa Kuninkaan paluu ei valitettavasti kykene mahdottomaan. Se ei pysty hitsaamaan kaksi vuotta sitten alkanutta elokuvakokemusta yhtenäiseksi, eikä se onnistu säilyttämään kerronnan jännitettä loppuun saakka. Kuninkaan paluu ja koko trilogia ovat lopultakin vain äärimmäisen ammattitaitoista elokuvaviihdettä, toki paikoin lumoavaa, ja lähes koko ajan hyvin kiinnostavaa sellaista.

Nyt voidaan varmuudella sanoa Sormusten herran kärsineen tarinan jakautumisesta kolmelle peräkkäiselle joululle. Vaikka aiemmat osat tankkaisikin videolta uuden osan ensi-illan lähipäivinä, on kokonaisen elokuvaelämyksen syntyminen epätodennäköistä. Mahdotonta se on, jos aiemmat elokuvat on nähnyt esimerkiksi vuosi sitten. Joko eri osien ensi-iltojen aikaväliä olisi pitänyt rutkasti lyhentää tai sittenkin hitsata koko saaga yhteen, vaikka sitten kuuden-kahdeksan tunnin mittaiseen hyperelokuvaan. On sen mittaisia esityksiä teatterissakin nähty, miksei elokuvissakin?

Tietenkään liiketoiminnallista syistä ei. Toivoa vain sopii sosialistista maailmanvallankumousta tai muuta vastaavaa sellaista jumalallista väliintuloa, joka saisi ihmiskunnan suhtautumaan elokuvaan ensisijaisesti taiteena, ei lukemattomissa eri paketeissa kuluttajalle myytävänä hyödykkeenä. Viime kädessä kaikki Sormus-trilogian heikkoudet ovat nimittäin johdettavissa sen tuotantoon syydettyjen dollarinippujen paksuudesta.

Maailmojen sota

Kuninkaan paluu muistuttaa enemmänkin klassista sotaelokuvaa tai Hollywoodin studiokauden historiallista spektaakkelia kuin fantasiaseikkailua. Se on trilogian meluisin ja mahtipontisin osa. Kerronnan ajasta liian suuri siivu kuluu liian suurten taisteluiden sinänsä tietysti äärimmäisen näyttävään kuvaukseen. Sotagenren tapaan miestä kaatuu niin maalla, merellä kuin ilmassakin. Sormuksen kuljettaminen Mordoriin näyttäytyy vähemmän Frodo Reppulin kujanjuoksuna kuin sotastrategisesti neuvokkaana operaationa.

Valitettavaa tämä on, koska tarinan imu hukkuu sodan melskeisiin ajoittain pahastikin. Ihan kuin Jackson tiimeineen olisi niin lumoutunut omasta valtasormuksestaan, elokuvansa tuotantobudjetista, että taiteellinen herkkyys on kadonnut. Sotainen ylöspano sortuu moneen otteeseen genre-elokuvien visuaalisiin, kerronnallisiin ja vuoropuhelullisiin kliseisiin. Tarinasta yksinkertaisesti tulee vain ja ainoastaan juttu muiden kaltaistensa joukossa. Velho Gandalfin kohtalo on pahin. Ukon pitäisi olla Keski-Maan suurin tietäjä, näkijä, ja armoitettu filosofi. Miksi viisaan vanhuksen suusta sitten pääsee lähes yksinomaan matalalta muristuja vaivaannuttavia alleviivauksia tyyliin "Kaikkien aikojen suurin taistelu on viimein alkanut"?

Toki elokuvan maailma tempaa nytkin moneen otteeseen mukaansa, ja silloin mennään lujaa. Frodon kaksinkamppailu jättiläishämähäkkiä vastaan, kuolleiden armeija tai Sauronin silmän väkevä hehku eivät ole vähäisiä elokuvallisia saavutuksia. Kuninkaan paluu on enemmän visuaalisen attraktion kuin kerronnan taidetta ja sen parhaina hetkinä kuvan imu on vastustamaton. Matkaa esimerkiksi viimeisimmän Tähtien sodan digitaalianimaatiomaailman krooniseen epäkiinnostavuuteen mitataan sentään galakseissa.

Hyvän akseli

Näinä aikoina ei voi olla huomaamatta Sormusten herran fantasian uusoikeistolaisia ulottuvuuksia. Vaikka Tolkienin kirjan kirjoitusajankohta viittaakin enemmän maailmansotien ja eritoten Hitlerin kauhuihin sekä tämän kukistamisen välttämättömyyteen, on jotensakin merkittävää että Sormusten herrasta tehdään juuri nyt sovitus, joka audiovisuaalisen pauhunsa voimalla voimakkaasti korostaa tarinan sotilaallis-sankarillista puolta.

Kuninkaan paluun retoriikka on kovin tuttua. Löytyy hyvän puolesta taisteleva kansakuntien liittouma, löytyy välttämättä kukistettava paha. Kansat jaetaan empimättä kahteen leiriin, oman rodun sanelemasta paikasta ei juuri poiketa. Pahat ovat enimmäkseen kasvottomia. Liittouman ulkopuolelle jäävät "hyvistä" vain heikot ja houkat. Kiinnostava kristillis-uskonnollinen elementti on perimmäisen pahan aika epätyypillinen ruumiillistumattomuus. Sauron on pahuus itse. Tämä ei varsinaisesti loivenna Kuninkaan paluun hahmottelemaa käsitystä olemassaolosta oikean ja väärän taistelutantereena.