Taru sormusten herrasta – Sormuksen ritarit valkokangas

Palauta mieleesi se Kirja, jota olet lapsena lukenut salaa nukkumaanmenoajan jälkeen peiton alla pienen lampun valossa. Olet uskonut sen henkilöihin, elänyt tapahtumien melskeessä ja rakentanut ystäviesi kanssa kokemuksista ja leikeistä kokonaisen maailman. Kuvittele sitten, että parin vuosikymmenen jälkeen tuosta kirjasta tehdään suuren luokan elokuva. Minkälaisia odotuksia ja pelkoja sinulla olisi odotellessasi ensi-iltana elokuvateatterin valojen sammumista?

Samaa olemme miettineet tykönämme me miljoonat J.R.R. Tolkienin fantasiakirja-trilogiaan The Lord of the Rings hurahtaneet fanit, jotka olemme pelonsekaisin tuntein odottaneet Peter Jacksonin ohjaamaa ensimmäistä osaa kolmen elokuvan sarjasta. Ja tässä tapauksessa myös ensimmäisen elokuvan vastaanotto on kaikkein kriittisin. Mikäli tämä menestyy, loppujenkin osien kohtalo näyttää varsin valoisalta. Ja kaikesta selvästi näkee sen, että tekijät ovat ymmärtäneet elokuvatrilogian menestyvän vain, jos kunnioitetaan sekä alkuperäisiä kirjoja että Tolkienin laajaa fanikuntaa. The Lord of the Rings: The Fellowship of the Rings on siinäkin määrin uskollinen tekstille, että olisin toivonut Jacksonin antaneen hieman vapauksia tarinalle kehittyä omana itsenään elokuvan mittoihin.

Eräällä harharetkellään hobitti Bilbo Reppuli (Ian Holm) löysi sormuksen, joka muuttaa kantajansa näkymättömäksi. Vaikka sormuksella tuntuu olevan kummallinen vaikutus omistajaansa, Bilbo jättää sen kuitenkin perinnöksi sukulaiselleen, nuorelle Frodolle (Elijah Wood). Gandalf-velho (Ian McKellen) saa selville sormuksen todellisen luonteen: se on mahtisormus, jonka musta ruhtinas Sauron teetti hallitakseen muita taikasormuksia. Nyt Sauron tahtoo sormuksensa takaisin ajaakseen koko Keski-maan uuteen pimeyden aikaan. Sormuksella on oma tahto eikä sitä voida tuhota tavallisessa tulessa. Siksi trilogian ensimmäisessä osassa muodostetaan yhdeksän rohkean saattue, joka lupautuu salakuljettamaan sormuksen Sauronin silmien alta Mordorin maahan ja tuhoamaan sen Tuomiovuoren rotkossa.

Tietysti elokuvaa tehtäessä on jouduttu tekemään monta kompromissia - jotakin on jouduttu karsimaan pois ja asioita on muokattu hieman uudestaan, paremmin valkokankaalle sopivaksi ja suoraviivaisen kerronnan mukaiseksi. Olen kuitenkin niiden etuoikeutettujen joukossa, jotka voivat poistua elokuvasalista ajatellen Jacksonin rakentaman Keski-maan vastanneen reilusti omia mielikuviaan. Myös yksityiskohdat ovat elokuvassa mukavasti paikallaan: ihmiset ovat hikisiä, hiukset likaisia ja viittojen liepeet seikkailujen jäljiltä kuraisia. Ja haltioiden aina niin kauniissa Rivendelissä sataa jatkuvasti puiden kellastuneita lehtiä. Siloteltua ja siistiä, muttei kuitenkaan liiaksi.

Kulttikirjasta on aina vaikea sorvata elokuvaa. Lukijoiden tulee olla sokeita elokuvan tavalle vetää liiat mutkat suoriksi ja latistaa henkilöhahmoja. Puolestaan niiden, jotka eivät ole kirjaa lukeneet, tulee antaa anteeksi elokuvan juonellisille epäjatkumoille, koska kaikelle ei pystytä tarjoamaan selkeää asiayhteyttä kuten kirjassa. The Lord of the Rings onnistuu kulkemaan sadepisaroiden välistä välttäen pahimmat epäloogisuudet, latteudet tai linjanvedot. Kaikkia se tuskin onnistuu silti miellyttämään.

Kaiken kaikkiaan Peter Jackson lunastaa varsin mallikkaasti elokuvalle asetetut odotukset. Viisi tähteä, jotka elokuvalle olen antanut, eivät ota kantaa sen asemaan "elämää suuremman" elokuvataiteen joukossa, josta jotkut elokuvahistorioitsijat niin kovasti kantavat huolta. Mitään poikkeavaa tulkintaa tai vieraannuttavaa taide-estetiikkaa kun yksinkertaisesti ei ollut odotettavissakaan. The Lord of the Rings on ajatuksella ja hyvällä maulla tehty filmatisointi, jossa asiat ovat komeasti kohdallaan. Varsinkin kun pitää mielessään, ettei elokuvaa olisi oikein toisinkaan voitu tehdä. Mutta, jos elokuva saa minut edes sekunniksi tuntemaan itseni jälleen innostuneeksi lapseksi - kuten se teki - on se tähtensä hyvin ansainnut.