The Lobster valkokangas

Syrjäinen hotelli, jossa joukolla sinkkuja on neljäkymmentäviisi päivää aikaa löytää tosirakkaus tai he ovat hävinneet pelin. Koko kuvio ei tietenkään ole siinä, vaan pariutumista pyritään vauhdittamaan esimerkiksi pakkososialisoinnilla ja seksuaalisella kiusoittelulla yhdistettynä ehdottomaan masturbaatiokieltoon. Sivupelinä käydään välillä myös saalistamassa lajitovereita, jotka kehtaavat kirmata vapaina ilman partneria, sillä hyvällä metsästysonnella voi ostaa itselleen lisäpäiviä.

Ei, kyseessä ei ole syksyn uusi realityohjelmaformaatti, vaan viime R&A:ssa menestyksekkään pyörähdyksen tehnyt The Lobster (2015), joka saa vihdoinkin ensi-iltansa Suomessa. Se on tyylikäs, synkkä ja armoton satiiri kuvitteellisesta yhteiskunnasta, jossa ihmisarvo määritellään pariutumiskyvyn perusteella. Kuten hyvä satiiri yleensäkin. The Lobster kärjistää ja liioittelee, mutta osuu silti kohteeseensa niin napakasti, että sen kafkamainen maailma jää päiväkausiksi mieleen kummittelemaan.

Päähenkilön Davidin (Colin Farrell) parisuhde kariutuu ja häntä odottaa puolitoista kuukautta hotellissa, jossa hän joko löytää tosirakkauden tai sitten hänet muutetaan itse valitsemakseen eläimeksi. Eläimeksi muutetut sinkut lasketaan vapauteen, jossa he saavat uuden mahdollisuuden. Systeemistä karkaaminen on hengenvaarallista, joten David tekee parhaansa sopeutuakseen tilanteeseen.

The Lobster on kreikkalaisen Yorgos Lanthimosin ensimmäinen kansainvälisesti tunnettujen näyttelijöiden kanssa tekemä elokuva. On ilo nähdä, ettei Lanthimoksen ote katsojan kurkusta ole silti höllentynyt piiruakaan. Päinvastoin tähtinäyttelijät asettuvat ongelmitta The Lobsterin julmaan maailmaan. Farrell eleettömyydessään traagiseksi jokamieheksi, John C. Reilly ikuiseksi häviäjäksi, Rachel Weisz yhtä aikaa vahvaksi ja herkäksi kapinalliseksi ja Léa Seydoux totalitarismiin itsekin sortuvaksi kapinallisjohtajaksi.

Lanthimos tuli kansainvälisesti tunnetuksi Cannesissakin palkitulla elokuvallaan Dogtooth (Kynodontas, 2009). Siinä missä Dogtooth on yhden perheen sisälle mahdutettu rujo vertauskuva Kreikan valtiosta, The Lobster kuvaa kokonaista dystopistista yhteiskuntaan, joka muodostaa laajemman vertauskuvan pariutumisen konventioista ja ihmisten taipumuksesta palata aina totalitarismiin. Sen maailma on hirveydessään viehättävä, joskin alun kammottava hotellin mysteereineen on loppupään metsämaisemaa kiinnostavampi.

Yhteisiä piirteitäkin elokuvilla on silti paljon. Ne molemmat kulkevat eteenpäin toteavan armottomasti, pysähtymättä kyselemään katsojalta, pysyykö tämä juonessa mukana. Lanthimos ei selvästikään välitä vähääkään yleisönsä mukavuudesta, vaan hän marssittaa kuin olkiaan kohauttaen ruudulle mitä milloinkin huvittaa. Hykerryttävän musta huumori ja viitteet kammottavaan väkivaltaan kietoutuvat molemmissa elokuvissa yhteen kuin kysyen yhtä aikaa: “Mitä sitten?” ja “Eikö olekin kamalaa?”. Lanthimoksen elokuvien yleisesssä apaattisuudessaan tehokas ote tuo mieleen niin Aki Kaurismäen kuin Roy Andersoninkin.

Aikana, jolloin Pokemon Go ja Tinder muistuttavat käyttötavoiltaan hämmentävässä määrin toisiaan, The Lobsterin kaltainen elokuva on kuin virkistävä, mutta kylmä sade, joka huuhtoo pois niin romanttiset sokerikuorrutteet kuin ruumiillisemmat roiskeetkin. Se tanssittaa katsojan määrätiedoisella tahdilla sisään kammottavaan maailmaansa, jossa turvapaikkaa ei ole edes läheisimpien ihmisten sylissä, silloin jos sellaisia sattuu ylipäätään löytämään.