The Holdovers valkokangas

Alexander Paynen uusin elokuva The Holdovers sijoittuu joulupyhien aikaan vuonna 1970. Sitä voi siis kutsua jouluelokuvaksi, hyväksi sellaiseksi, vaikka kyseisen kategorian mainitseminen aiheuttaakin monille hylkimisreaktion. Toisaalta, onhan Die Hard (1988) myös jouluelokuva, vaikka Bruce Willis asian yrittikin kiistää Roast-ohjelmassa. Pois turhat ennakkoluulot, The Holdovers on ehtaa Alexander Paynea. Jos pidit sellaisista elokuvista kuin Sideways (2004) tai The Descendants (2011), Paynen uutuus on pakollista nähtävää.

Tällä kertaa Payne ei ole itse käsikirjoittanut elokuvaa, vaan käsikirjoituksesta vastaa David Hemingson, joka on aiemmin kirjoittanut televisiosarjoja. Parivaljakon yhteistyö tuntuu sujuneen mainiosti, sillä tuloksena on mestariteos. Payne on kertonut haluavansa säilyttää täyden kontrollin filmeihinsä. Payne liputtaa verkkaiseen tahtiin etenevän, dialogi- ja henkilövetoisen, hillityn ja hallitun kerronnan puolesta. Pinnan alla kuitenkin kuohuvat suuret tunteet, ja huumori on usein tummahkoa, naurua elämän absurdeille käänteille.

Payne on kertonut turhautumisestaan suurten tuotantojen tapaan roolittaa elokuvia, siihen että yritetään saada mahdollisimman kuuluisa näyttelijä rooliin, sopi tämä siihen tai ei. Payne haluaa puuttua roolituksiin, valita itse näyttelijänsä. Poikkeuksena kuuluisiin näyttelijöihin voisi mainita Jack Nicholsonin, joka Paynen mukaan oli myös kaikkein sopivin – kuuluisuuden lisäksi – elokuvaan About Schmidt (2002). Eikä George Clooneyssa liene myöskään huomautettavaa The Descendantsissa. Payne on ohjannut elokuvissaan peräti seitsemää eri näyttelijää, jotka ovat saaneet Oscar-ehdokkuuden. Paul Giamatti ei ole yksi heistä, vielä.

Oscareista puhuttaessa voi aina jossitella, että se ja se olisi ehdottomasti ansainnut ehdokkuuden tai palkinnon. Ja Giamatti olisi tietenkin ansainnut kaikki maailman palkinnot ja ylisanat roolistaan elokuvassa Sideways (2004).

Nyt Giamattilla on hyvä tilaisuus tulla huomioiduksi Oscareita jaettaessa The Holdoversin toisen pääroolin esittäjänä, opettaja Hunhamina, joka on päällisin puolin ilkeämpi versio Sidewaysin marisevasta mutta sympaattisesta Milesista. Toista pääroolia, nuorta kapinallista koulupoikaa Angusia esittää valkokangasdebyytissään uskomattoman upeasti ja luontevasti Dominic Sessa, jolla kuvittelisi olevan paljonkin kokemusta näyttelemisestä kameran edessä. Nuorella näyttelijällä on lupaava tulevaisuus edessään.

Angus, joka on kyllä lahjakas, on joutunut potkituksi pois jokaisesta koulusta – tässä tapauksessa rikkaiden eliittikoulusta – huonon käytöksen vuoksi. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat yksityiskouluun Uudessa-Englannissa, jonnekin Bostonin lähelle. Kyseessä on eliitille tarkoitettu poikakoulu, tapahtuma-aikana parisen viikkoa joulunaluspäivistä vuodenvaihteeseen 1970–1971. Sisäoppilaitoksen pojat ovat lähdössä odotetulle joululomalle, kaikki paitsi muutama, joiden vanhemmat eivät ole voineet tai halunneet ottaa jälkikasvuaan loman ajaksi pois koulusta. Kaikki pojat eivät suinkaan alistu kohtaloonsa hiljaa, eivätkä ainakaan aio opiskella, jos sellaista joku kuvittelee.

Poikia paimentamaan jää yksi opettajista, Paul Hunham, josta eivät pidä hänen oppilaansa, eivät hänen kollegansa ja tuskin hän itsekään. Hunham takertuu sääntöihin ja viskipulloon kuin hukkuva oljenkorteen, sillä ne auttavat kestämään pettymysten katkeroittamaa elämää päivästä toiseen.

Hunhamilla ei ole muuta kuin työnsä ja viski. Koulun alueelta hän ei ole juuri poistunut vuosiin. Paul Hunhamin motto kuuluu: ”Life is like a henhouse ladder, shitty and short”. Paul Giamatti on ottanut rooliinsa vaikutteita elävästä elämästä ja omista opettajistaan, sillä hän kävi vastaavanlaista eliittikoulua nuoruudessaan.

Kun muut pojat pääsevät kuin ihmeen kaupalla sittenkin riemulomalle erään rikkaan isäukon kustantamana, joutuvat opettaja Hunham ja Angus keksimään, miten sietää toisiaan yli joulunajan. Seuranaan heillä on koulun pääkokki Mary (Da’Vine Joy Randolph), joka suree Vietnamissa kuollutta poikaansa. Kuin pakosta kolmikko joutuu tutustumaan toisiinsa. Opettaja Hunhamin kyynisen pisteliääseen ulkokuoreen alkaa tulla säröjä, samoin Angusin kovaan ulkokuoreen, joka on tietenkin vain nuorukaisen selviytymiskeino. Vaivihkaa kolmikosta tulee toisilleen se perhe, jota kellään ei ole. Yhdessä on kuitenkin mukavampaa ja helpompaa selviytyä, kun maailma murjoo.

Kaiken taustalla väijyy Vietnamin sota. Kouluruokalaa emännöivän Maryn lahjakas poika, joka oli saanut poikkeuksellisesti opiskella eliitille varatussa koulussa, on kuollut Vietnamissa, toisella puolella maapalloa. Syy armeijan palvelukseen hakeutumiseen on ollut raadollinen, halu jatkaa yliopistoon armeijan stipendillä. Köyhemmillä kun ei ole varaa valita. Yliopistoon pääsisi jos selviää viidakosta hengissä eikä palaa raajarikkona tai sotatraumoista kärsivänä heroinistina, kuten monet kävi armon vuonna 1970. Yli 50 000 palasi sinkkiarkussa.

Angus pelkää joutuvansa lähetetyksi sotilasuralle valmentavaan, tiukan kurin sisäoppilaitokseen, jos ei läpäise opettaja Hunhamin historiankurssia. Hänellä ei ole varaa tulla potkituksi pois enää yhdestäkään koulusta. Angus tietää, että seuraava etappi olisi mitä luultavammin Vietnam, paikka, jonne harva nuori mies enää haikaili vuonna 1970. Anguksen isäpuoli olisi luultavasti tyytyväinen, jos pääsisi hankalasta tapauksesta eroon.

Angusin ja Maryn ahdistuksen voi oikeastaan ymmärtää vain tuntemalla edes pintapuolisesti kyseisen aikakauden Yhdysvaltojen historiaa. The Holdovers on epookkielokuva mitä suurimmissa määrin, uskottava sellainen. 1960-luvun loppupuolella sota Vietnamissa oli entisestään eskaloitunut, ja siellä palveli jo puoli miljoonaa amerikkalaista. Loppuvuodesta 1969 järjestettiin Yhdysvaltojen historian suurin sotaa vastustava marssi Washingtoniin. Presidentit vaihtuivat, hallitukset vaihtuivat, puolustusministerit vaihtuivat, mutta sota Vietnamissa ei loppunut vaan laajeni. Aseteollisuudella meni sentään hyvin.

Joulukuussa 1969 oli hallitus ottanut käyttöön, ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan, niin sanotun Draft Lottery -järjestelmän, jossa arvottiin seuraavat palvelukseen astujat. Tämä tehtiin tasapuolisuuden nimissä, jotta ei voitaisi väittää kenenkään tulleen suosituksi. Paitsi tietenkin järjestelmässä oli aukkonsa: jos oli tarpeeksi hyvät suhteet, pääsi palvelemaan kansalliskaartiin kotimaan turvallisten rajojen sisälle, kuten tuleva presidentti George W. Bush. Toiset ovat vain syntyneet tasa-arvoisemmiksi kuin toiset.

Elokuvan alussa katselija viedään suoraan vanhojen elokuvateattereiden ja filmille filmattujen elokuvien aikaan niin kuvan kuin ääniraidankin avulla. Filmikopion ääniraidan napsahtelut vievät aikuisen katselijan sulavasti toiseen aikaan ja paikkaan. Hetken tuntuu siltä, kuin pyörimään olisikin lähtenyt jokin Tarantinon uutukaisen traileri. Paynen mukaan elokuvan tapahtumat piti sijoittaa 1970-luvulle asti, jotta miljööksi saatiin poikakoulu. Myöhemmin vain pojille tarkoitetut opinahjot on muutettu kaikille sukupuolille avoimiksi.

Elokuvan valaistus on mahdollisimman luonnollinen, lumen ja vähäisen valon talvimaisema, joka puhuttelee tuttuudellaan pohjoisen asukkeja. Payne on kertonut, että kuvausten aikana kuvausryhmällä kävi hyvä tuuri, kun lumimyrsky yllätti Uuden-Englannin maisemat, joissa kohtauksia poikakoulusta kuvattiin.

Alexander Payne on työryhmineen onnistunut luomaan maagisen illuusion, jota elokuvaksikin kutsutaan. Oikein valituilla näyttelijöillä on iso panos illuusion eheyteen. The Holdovers on elokuva, jossa kaikki tuntuu toimivan. Se on uskottava tavalla, jota omat sanani tai ajatukseni eivät oikein pysty tavoittamaan, ja hyvä niin. Payne todistaa jälleen kerran, että hillityllä kerrontatyylillä ja elämänmakuisella dialogilla syntyy ihmeitä.