The Hateful Eight valkokangas

Ohjaaja-käsikirjoittaja Quentin Tarantinon kahdeksas elokuva on tarkoituksenmukaisesti The Hateful Eightiksi nimetty länkkäri, joka lainaa juonikudelmaansa elementtejä klassisista murhamysteereistä. Juoni on simppeli: Yhdeksän (!) hahmoa jää lumimyrskyn saartamiksi postivaunujen taukopaikalle, ja koska ohjaajana on Tarantino, odotettavissa on verilöyly.

Yhtäläisyyksiä asetelmaan voi hakea ohjaajan debyyttielokuvasta Reservoir Dogsista, jossa myös suljettuun tilaan asettuneet gangsterit joutuivat selvittämään joukkoonsa soluttautuneen petturin henkilöllisyyttä, mutta kestonsa ja mittakaavansa suhteen Hateful Eight on täysin eri peto. Se edustaa modernin elokuvataiteen suurinta nimeä oman mammuttitautinsa huipulla. Se on järkäle, josta olisi helpompi pitää kompaktissa paketissa.

Hahmojen välisten jännitteiden taustalla kummittelee sisällissota. Jo edellisessä Django Unchained (2012) -elokuvassaan mustien asemaa Yhdysvalloissa käsitellyt Tarantino on tällä kertaa hylännyt kostofantasian kaavan ja käsittelee aihettaan kamaridraamana nihilistisellä otteella läpeensä inhottavien ihmisten kautta.

Väkivallan ihannoinnista ei voi ohjaajaa ainakaan tällä kertaa syyttää, sillä Hateful Eightin väkivalta on epämiellyttävää eikä yksikään kuolema ole tulkittavissa sävyltään koomiseksi, mikä sopii elokuvan luonteeseen mainiosti.

Osa hahmoista, kuten Michael Madsenin esittämä cowboy, jää kuitenkin ikävästi karikatyyrin tasolle. Tarantinon elokuvissa ei Kunniattomien paskiaisten (2008) jälkeen ole nähty näin monenkirjavaa mutta samalla myös pinnallista hahmokaartia.

Elokuvan rakenne on kuin suoraan romaanista, mistä kielii mukaan ympätty lukujen ja woodyallenmaisen kertojaäänen käyttäminen. Pahimmillaan Hateful Eightin katsominen onkin kuin romaanin lukemista, hidasta ja dialogipainotteista. Ensimmäisen puolen tunnin aikana tapahtumat eivät tunnu etenevän oikein mihinkään ja kun tapahtumat hirsimökissä alkavat vihdoin rullata, ongelmaksi muodostuu tapahtumien rytmitys.

Siinä missä esimerkiksi Agatha Christie klassisessa whodunit-mysteerissään Eikä kukaan pelastunut rytmitti hahmojen esittelemisen ja tappamisen kutkuttavan nopeatempoiseksi murharomaaniksi, Tarantino haluaa venyttää päämäärättömiä dialogijaksoja äärimmäisyyksiin ja yllättää sitten katsojat nopealla gorella. Dialogi itsessään ei kuitenkaan tunnu synnyttävän jännitettä, joka saisi elokuvan pitämään otteessaan. Koskaan aiemmin ei Tarantinon dialogi ole tuntunut näin puuduttavalta. Oppia olisi voinut ottaa vaikkapa edellä mainitusta Reservoir Dogsista, jossa juoni, hahmot ja dialogi olivat kaikin tavoin paremmin kirjoitettuja.

Mukaan on myös laitettu yksi Tarantinolle tyypillinen takauma, jonka tarpeettomuus pistää kaipaamaan Django Unchainedin suoraviivaista kerrontaa.

Täysin epäonnistuneena Hateful Eightia ei voi kuitenkaan pitää. Se on kuvattu ja sommiteltu äärimmäisen kauniisti. 70 milliselle filmille tallennettua elokuvaa ei ole Suomessa mahdollista nähdä sellaisena kuin ohjaaja sen alun perin tarkoitti, mutta eeppisen filmiformaatin käyttäminen pienimuotoisen suljetun paikan kuvaamiseen on siitä huolimatta kaunista katseltavaa. Tarantino hyödyntää jokaisen millin sommitellessaan kuvia ja huolellisuus tuottaa tulosta.

Parasta elokuvassa on kuitenkin musiikki, jonka on loihtinut muun muassa Hyvät, pahat ja rumat -elokuvan sävellyksistä vastannut elävä legenda Ennio Morricone. Musiikki ja kuvaus yhdistyvät runolliseksi kokonaisuudeksi henkeäsalpaavassa ja lupauksia herättävässä alkutekstijaksossa, joka jää elokuvan ikimuistoisimmaksi. Sen jälkeen luvassa on pelkkää alamäkeä.