The Death of Stalin valkokangas

Kevättalvella 1953 koko maailmaa järisytti tieto Neuvostoliiton suuren johtajan, diktaattori Josif Vissarionovich Dzhugashvilin (nimen kirjoitusasu vaihtelee) kuolemasta. Josif tunnettiin paremmin vallankumousnimellään Stalin, joka kääntyy suomeksi leikkisästi muotoon Teris eli Teräsmies. Ohjaaja Armando Iannucci on uusimmallaan luonut satiirisen ja tragikoomisen tutkielman Stalinin kuolemasta ja etenkin Stalinin vallanperijöistä, jotka riekkuvat johtajan ei vielä edes kunnolla kuolleen ruumiin ympärillä.

The Death of Stalin perustuu Fabien Nuryn ja Thierry Robinin samannimiseen sarjakuvaan, jonka pohjalta käsikirjoituksen ovat muokanneet ohjaajan itsensä lisäksi David Schneider, Ian Martin ja Peter Fellows. Stalinin ympärillä poreilevaa pesänselvityssoppaa on siis ollut luomassa monta kokkia, ja kun tuotantomaita sekä tuotantoyhtiöitäkin on iso liuta, herättää se kysymyksiä mahdollisista ongelmista tuotannon ympärillä.

Aiheen ei enää pitäisi olla tulenarka, sen verran kylmäksi on Isä Aurinkoisen ruumis jo päässyt, mutta uudelleen virinnyt poliittinen uhittelu entisten kylmän sodan vastinparien välillä on tuonut uutta latausta Stalinista käytävään keskusteluun, samoin kuin viimeaikaiset kaksoisagenttien myrkytykset. Nykyisen tiedon valossa tuntuu uskomattomalta, että Stalinia yhä palvotaan suurella Venäjän maalla, sen verran rautaisella otteella Stalin kansojen liittoaan tukisteli. Venäjän kulttuuriministeriö teki kuitenkin päätöksen kieltää The Death of Stalinin levittämisen, mikä takaa elokuvalle jo heti tuoreeltaan valtavan mediahuomion. Tekijät kiittävät.

Todella omituisilta sen sijaan tuntuvat tiedot, joiden mukaan entisissä Neuvostotasavalloissa sensuuri olisi iskenyt elokuvaan. Elokuvan nähtyään on vaikea kuvitella, mitä sensuroitavaa siinä voisi olla, yksittäisiä kohtia saksimalla ei pysty mitenkään kätkemään elokuvan satiirista otetta ja olemusta tai henkilöhahmojen pahantahtoisuutta. Ehkä ongelmaksi koetaan se, että monet bolsevikkijohtajista olivat kotoisin kuka Georgiasta, kuka taasen Armeniasta tai Azerbaizanista.

Armando Iannucci on televisioviihteen veteraani. Miehen kynästä ovat lähtöisin muun muassa sarjat Politiikan nappula (2005–2012) sekä Rouva varapresidentti (Veep, 2012–2017). Pitkän elokuvan saralta Iannuccilla on sen sijaan kokemusta vain In the Loop – silmukka kiristyy (2009) -elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta. Iannuccin ominta omaa on satiirinen poliittinen draama, ja myös The Death of Stalin on luettavissa tähän genreen, tosin tällä kertaa lopputuloksen suhteen vähemmän onnistuneesti. Tyylilajin valinta muodostui ainakin itselleni ongelmaksi, mutta kukin tehköön omat päätelmänsä.

Stalin (Adrian McLoughlin) saa sairaskohtauksen maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1953 ja lyyhistyy datshansa lattialle. Hän kuolee virallisesti kuitenkin vasta viiden päivän kuluttua. Vanhat puoluetoverit Malenkov (Jeffrey Tambor), Nikita Hrustsov (Steve Buscemi), Berija (Simon Russell Beale), Molotov (Monty Python -legenda Michael Palin) ja Mikojan (kivikasvoinen brittikomedian suuruus, Ruuvit löysällä -sarjan näyttelijä ja luoja Paul Whitehouse) kokoontuvat kusilammikossa viruvan diktaattorin ympärille miettimään, miten tästä eteenpäin? Stalin jättää jälkeensä suuren aukon, eikä ole laisinkaan selvää kenestä on täyttämään se. Kisa siitä, kuka saa olla seuraavaksi hiekkalaatikon kunkku, alkaa vaikka Stalin itse vielä hengittää. Nahistelu jatkuu Stalinin hautajaisissakin.

Elokuvan henkilögalleria on hengästyttävän laaja, suoraan sanottuna aivan liian laaja ja juonenrönsyjä on liikaa. Vähemmän olisi jälleen kerran enemmän. Bolsevikkikoplan lisäksi elokuvaan on otettu mukaan myös Stalinin tytär ja kestokännissä sekoileva poika, jotka varastavat huomiota parhaansa mukaan itse pääasiasta eli Stalinin vallan perimisestä. Historiallisia tosiasioita, sen verran kuin niitä on faktuaalisesti tiedossa, noudatellaan siellä täällä, mutta monet seikat, kuten Stalinin tyttären maasta poistuminen tai Berijan teloitus, on niputettu elokuvan tapahtumien aikaikkunaan varsin vapaalla kädellä. Aika tosin tuppaa olemaan yleensäkin historiallisissa elokuvissa suhteellinen käsite, eikä The Death of Stalin millään muotoa väitäkään olevansa autenttinen kuvaus tapahtumista.

Touhu Stalinin ruumiin – joka on siis suurimman osan elokuvan kestoa vielä elävä – ympärillä on absurdia ja irvokasta, ja henkilöhahmot karrikoituja törkimyksiä, jotka tekevät toisilleen typeriä käytännön piloja. Pieneksi esteeksi hersyvälle naurulle muodostuu kuitenkin se seikka, että elokuvan henkilökaarti muodostuu oikeista historiallisista hahmoista, jotka olivat todellisuudessakin sekä suoraan että välillisesti vastuussa miljoonien kuolemasta.

Keksityille hahmoille on paljon helpompi nauraa, mutta tämän elokuvan kohdalla historian sysimusta painolasti on vain kerta kaikkiaan liian suuri ja painava. Satiirista on enää vaikea puhua, on vain kolkko nauru ihmisyydelle, ja sekin juuttuu kurkkuun. Miten nauraa miehelle nimeltä Molotov, joka kavalsi oman vaimonsa, koska uskoi niin palavasti kommunismiin?

The Death of Stalin toimisi paremmin pienenä ja intiiminä draamana, josta juonen kannalta yhdentekevät rönsyilyt ja turhan komiikan olisi voinut aivan hyvin jättää pois. Toinen vaihtoehto olisi ollut tehdä koko hommasta silkkaa hikistä turkkalaista tajunnanvirtaa, jossa Stalinin piippua olisi piiloteltu sinne, minne päivä ei paista eikä kuu kumota, ja sitten arvattu missä piippu luuraa. Tapahtumat kuolevan diktaattorin ympärillä olivat itsessään jo tarpeeksi absurdeja, satiirinen ote ei tällä kertaa oikein tunnu soveltuvan ihmishirviöiden kuvaamiseen. Nämä pojat tekivät kilvan pilkkaa ihmisyydestä, ja ryyppäsivät votkaa päälle.