The Congress valkokangas

Stanisław Lemin Futurologinen kongressi (1971) on niitä tieteiskirjoja, joista en olisi uskonut näkeväni elokuvaversiota. Sivumäärältään vähäinen kirja koostuu pitkälti hallusinaatioista ja päiväkirjaotteista ja sisältää valtavan määrän ideoita ja satiirisia huomioita. Rönsyily ja irtonaisuus on helpompi ottaa vastaa lukukokemuksena kuin elokuvana, joka vaatii edes jonkinlaista virtaviivaisuutta.

Yksi kantavista ideoista on kemikaaleilla turrutettu yhteiskunta, huumeilla toteutettu Matrix, jossa jokainen voi unohtaa karun todellisuuden ja kuvitella sen tilalle mitä haluaa.

Tämän ympärille ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Folman (Waltz with Bashir) on rakentanut The Congressin, joka on hyvin löyhä adaptaatio Lemin alkuperäisteoksesta.

Osittain animaationa ja osittain perinteisenä elokuvana toteutetussa The Congressissa on myös läjä ideoita. Monet niistä eivät johda mihinkään alun petauksesta huolimatta, mutta elokuva käsittelee silti oman kokemuksen suhdetta todellisuuteen mielenkiintoisesti. Lemin mustaa huumoria on elokuvalta turha odottaa, sillä se on välillä yltiömäisenkin vakava ja surumielinen.

Folmanin versiossa dystopia syntyy mediayhtiöiden kasvavan vallan kautta. Robin Wright näyttelee elokuvassa itseään, jossain määrin. Hienovaraisesti nimetty tuotantoyhtiö Miramount haluaa ostaa yli 40-vuotiaan näyttelijän olemuksen ja tehdä hänestä ikuisesti nuoren digiversion.

Animaationa tehty osa elokuvasta sijoittuu 20 vuotta myöhempään aikaan, jolloin kemikaalien avulla todellisuus voidaan kokea animaationa ja Robinin digiversio on iso tähti.

Alkupuoliskon satiirissa käydään mielenkiintoisia keskusteluja kokemuksen aitoudesta ja identiteetin ytimestä. Etenkin Danny Hustonin näyttelemä elokuvapomo on herkullinen hahmo kaikessa raadollisuudessaan. Elokuva muuttuu, kun animaatio alkaa, sillä alku on Folmanin itse kirjoittamaa ja animaatio-osuus perustuu enemmän kirjaan. Oudosti muutama kohtaus avautuu vain, jos kirja on tuttu.

Robin suostuu sopimukseen Usherin oireyhtymää sairastavan lapsensa Aaronin takia. Oireyhtymä aiheuttaa kuurosokeutumista, ja vähitellen Aaron uppoutuu omiin ajatuksiinsa. Samalla hän toimii vertauskuvana elokuvan tapahtumista, kun kemikaaleista hurmioituneet ihmiset sulkevat itsensä ulos yhteiskunnasta omiin fantasioihinsa. Aaronille se on rangaistus, muut tekevät sen vapaaehtoisesti.

Tämä on elokuvan kenties pelottavin idea, ja tässä Folman kanavoi Aldous Huxleyn Uljasta uutta maailmaa. Tulevaisuudessa ei ole enää perinteisiä elokuvia, kun ihmiset voivat valita olemuksensa ja todellisuutensa vapaasti. The Congress vihjailee sen olevan myös tarinoiden ja kehityksen loppu, vaikka jokainen kokisi olevansa tarinankertoja. Tarinat vaativat kuitenkin ristiriitoja ja esteitä, mutta miksi vaivautua jos voit muuttaa todellisuutta kädenkäänteessä.

Ironisesti animaatio-osuus toimii esimerkkinä tästä. Muun muassa Tex Averysta ja Max Fleischeristä inspiraationsa saanut animaatio on komeaa katsottavaa, mutta Robinin kaipailu Aaronia kohtaan ei riitä toimimaan punaisena lankana tai tunteellisen ankkurina kaiken happoisuuden keskellä. Elokuva tyytyy näyttämään asioita eikä rakenna draamaa, minkä vuoksi loppukin tulee töksähtäen.