The Cabin in the Woods valkokangas

The Cabin in the Woods on kokemuksena sitä parempi, mitä vähemmän siitä tietää. Joten: jos pidät kauhuelokuvista tai käsikirjoittaja Joss Whedonin tyylistä, käy katsomassa elokuva ja katso vasta sen jälkeen trailerit ja lue arvostelut.

Näin kannattaa tehdä siksikin, että elokuvasta ei arvostelussa voi paljastaa liikaa, minkä vuoksi asian ympärillä täytyy kierrellä ja kaarrella. Joukko stereotyyppisiä ja kiimaisia nuoria matkaa syrjäiselle mökille, jossa he tekemiensä tyhmyyksien takia saavat psykopaattitappajan kintereilleen. Elokuva on paljon, paljon enemmän kuin mitä ylläolevasta kuvauksesta saa irti. Whedon sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Drew Goddard (Cloverfield) rakastavat kauhua, ja The Cabin in the Woods onkin samaan aikaan sekä äärimmäisen rakastava sukellus genrekauhuun että erittäin kriittinen näkemys kauhugenren nykytilasta ja katsojien halusta nähdä aina sitä samaa.

Alunperin jo 2009 kuvattu elokuva on joutunut kärsimään MGM:n konkurssista ja levittäjälimbosta. Viivästyminen on  kuitenkin onni onnettomuudessa. Muutaman viikon päästä saa ensi-iltansa Whedonin ohjaama Kostajat-elokuva, mikä nostaa miehen tunnettuuden aivan eri tasolle ja toivottavasti tuo näkyvyyttä myös tälle mestariteokselle.

Elokuva alkaa tyypillisenä teinikauhuna, jossa käydään läpi kaikki genren kliseet. Pelkästään tällaisenaan The Cabin in the Woods olisi jo nautittava, sillä elokuva on hemmetin hauska ja nokkela. Se tasapainoilee onnistuneesti naurujen ja säikäytysten välissä ja tarjoilee tutut tapahtumat tuoreella tavalla. Kyseessä lienee ensimmäinen elokuva, jossa television puolella kunnostautuneen Whedonin (Buffy Vampyyrintappaja, Firefly, Dollhouse) tyyli pääsee kunnolla oikeuksiinsa.

Tapahtumien ja katsojan välissä on kuitenkin yksi ylimääräinen kerros, mikä vie The Cabin in the Woodsin aivan uudelle tasolle. Elokuva alkaa maanalaisesta tutkimuskeskuksesta, jossa Richard Jenkinsin ja Bradley Whitfordin näyttelemät toimistorotat aloittavat jälleen yhden tylsän toimistopäivän. Miten tapahtumat liittyvät toisiinsa, se paljastetaan pikkuhiljaa elokuvan kuluessa. M. Night Shyamalanin rakastamaa massiivista juonenkäännettä ei elokuvassa ole, mutta kolmannen näytöksen tapahtumat on silti parempi jättää pimentoon.

Scream-elokuvat veivät 1990-luvulla kauhugenren itsetietoisuuden uudelle tasolle ja olivat samalla itsessään toimivia kauhuelokuvia. Mutta siinä missä Screamien ansiot jäävät huomautusten tasolle – ”näin kauhuelokuvat toimivat” – on The Cabin in the Woods aivan eri sfääreissä. Genreklassikoihin kyllä viitataan ja kliseitä sekä katsojien odotuksia hyödynnetään tehokkaasti, mutta samalla Goddard ja Whedon kommentoivat genren kaavamaisuutta ja nykytilaa. Lopulta kritiikki ulottuu kauhuelokuvan syvimpään luonteeseen, kerronnan keinotekoisuuteen sekä siihen, miten usein kauhuelokuvissa kiinnostavien ja monipuolisten hahmojen sijasta nähdään vain stereotyyppisiä luomuksia, joilla on yksi tietty funktio tarinassa.

The Cabin in the Woodsissa tämä sudenkuoppa vältetään. Yksi elokuvan hienoimmista saavutuksista onkin se, miten se hyödyntää konventioita tunteellista kokemusta varten ja samaan aikaan etäännyttää niistä. The Cabin in the Woods on lyhyt ja varsin täyteenpakattu elokuva, mutta metatason kerrontaa ja kaikkia kolmannen näytöksen herkkuja ei toteuteta hahmojen kustannuksella. Vaikka hahmoista välittääkin alusta alkaen, muuttuu heidän matkansa loppua kohden erityisen mielenkiintoiseksi, kun elokuvan tasot tuodaan yhteen.

Loppu herättää kysymyksiä vapaasta tahdosta ja determinismistä ja vie elokuvaa lovecraftilaiseen suuntaan. Lyhyessä ajassa elokuva siis kulkee pitkän matkan. Kenties mielenkiintoisin argumentti elokuvassa on kuitenkin se, miten kulttuurit ja me katsojat tarvitsemme kauhua ja painajaisia ja miten näiden kulttuurisidonnaisten kauhujen kokeminen on rituaaliin verrattava kokemus, jolla pitää olla tietty, tarkkaan määritelty muoto, jota ei saa rikkoa. Siinä kauhuelokuvat valitettavasti loistavat tällä hetkellä.