The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years valkokangas

Näyttelijä ja ohjaaja Ron Howard ei ollut täyttänyt vielä kymmentäkään, kun Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy murhattiin Dallasissa 22. marraskuuta 1963. Amerikkalaiset olivat shokissa ja tulevaisuus näytti epävarmalta.

Vain muutama kuukausi salamurhan jälkeen saivat amerikkalaiset jotain muutakin pohdittavaa, kun The Beatles nimeä käyttävä, hassulla Liverpoolin murteella nenäkkäitä kommentteja lehtimiehille viskova neljän nuoren liverpoolilaisladin muodostama englantilainen pop-yhtye saapui ensi kertaa Amerikkaan helmikuussa 1964. He esiintyivät television suositussa Ed Sullivan -showssa, jonka arvioitiin nähneen noin kolmasosan koko Amerikan väestöstä. Tämä oli täydellinen ajoitus, ja käännekohta länsimaisessa kulttuurihistoriassa, vaikka harvapa sitä tuolloin osasi ennustaa.

Yhtyeellä oli miehiksi järkyttävän pitkä, yli korvien ulottuva hiuspehko, mutta he olivat nokkelia, söpöjä ja osasivat ottaa yleisönsä. Teinit rakastivat heitä välittömästi, ja niin myös heidän äitinsä, ainakin salaa. Isät eivät tienneet mitä ajatella, ja paheksuivat varmuuden vuoksi, koska tiesivät vaistomaisesti auktoriteettinsa murtuneen peruuttamattomalla tavalla. The Beatles oli uuden rock-aikakauden airut, ja joidenkin mielestä Ilmestyskirjan neljä ratsumiestä.

Vaikka Ron Howard olikin ehkä liian nuori hypätäkseen täysillä vielä tuolloin beatlemaniaksi kutsutun, aluksi varsinkin teinityttöihin iskeneen massapsykoosin riepoteltavaksi, sai hän kuitenkin kasvaa kohti teini-ikää The Beatlesin kanssa. Nuori Ron kärtti vanhemmiltaan Beatle-peruukkia, ja sai sen. Se näytti kauhealta, mutta oli rakas. Nyt, viisi vuosikymmentä myöhemmin, Ron Howard on ohjannut musiikkidokumentin The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years, joka keskittyy The Beatlesin uran ensimmäiseen puoliskoon, jolloin yhtye vielä teki keikkoja, ja jolloin heidän maineensa ja vaikutusvaltansa kasvoivat ennen näkemättömiin mittoihin. The Beatlesin vaikutusvaltaa ja muutosvoimaa on vaikea hahmottaa tämän päivän perspektiivistä, mutta vielä vaikeampaa se oli aikalaisille.

Ajan tuoman perspektiivin läpi tarkasteltuna The Beatlesin monumentaalinen suosio ympäri läntistä maailmaa, mukaan lukien Amerikan valloitus, on alkanut näyttää liki kohtalonomaiselta, vääjäämättömästi historiaan kuuluvalta tapahtumasarjalta, jota lukemattomat näkemämme vanhat uutisfilmien pätkät tukevat. Mutta kuten Jonathan Gould kirjassaan Cant't buy me love: Beatles, Britannia ja Yhdysvallat (Johnny Kniga Kustannus 2010) osoittaa, tapahtumat olivat täysin poikkeuksellisia ja epätavallisia, jopa outoja.

The Beatles ei ollut omana elinaikanaan pelkästään pop-yhtye tai rock-bändi, vaan (populaari)kultturinen ilmiö, osa paljon laajempaa länsimaisen kulttuurin murrosta. Yhtyeen tarinaa ja sen lukemattomia eri ilmenemismuotoja on ruodittu milloin mistäkin näkökulmasta, ja joskus tulkinnoilla ei ole tuntunut olevan enää mitään kosketuspintaa itse yhtyeeseen ja sen musiikkiin.

2000-luvun perspektiivistä tarkasteltaessa on kuitenkin jo lupa pitää The Beatlesista pääasian eli loistavan musiikin takia. Howardin dokumentti tuokin upeasti esille yhtyeen musiikin ja alkuaikojen väärentämättömän rock`n`rollin ilosanoman. Se pystyy myös tuomaan luontevasti esille sen muutoksen, jonka yhtye läpikävi vuosien 1963–1966 aikana. Juuri tämän muutoksen toteaminen ihmetytti nuorta Ron Howardia 1960-luvulla.

Absurdia kyllä, juuri yhtyeen järjetön suosio teki aikoinaan keikkailusta mahdotonta syistä, jotka selviävät hyvin dokumentista. John Lennon kertoo omin sanoin mistä laulu nimeltä Help kertoi. Howard pitäytyy melko turvallisesti kronologisesti etenevässä kerrontatavassa, jota täydentävät saumattomasti haastattelut ja konserttipätkät, joiden äänenlaatuun on kiinnitetty erityistä huomiota. The Beatlesin urakehitykselle keskeisen henkilön, manageri Brian Epsteinin rooli on huomioitu dokumentissa hienosti, ja myös kiertueiden onnistumisen kannalta korvaamattomat Neil Aspinall ja Mal Evans saavat kerrankin tilaa.

Levytuottaja George Martin jää tässä dokumentissa oikeutetusti vähemmälle huomiolle, vaikka levytyssessioitakin elokuvassa sivutaan. Päähuomio on kuitenkin yhtyeen konserteissa ja siinä käsittämättömässä kulttuurillisessa vaikutuksessa, joka The Beatlesilla oli. Howard ei pyri selittämään kohdettaan puhki, vaan olettaa yleisön jo tietävän myös jotain aikakauden kulttuurihistoriasta. The Beatles eli beatlemanian hulluina vuosina kuplassa, vankeina omassa maailmassaan, ja Howardia on ilmiselvästi kiinnostanut katsoa, miltä kuplan sisällä näytti ja tuntui.

Vaikka elokuva on sujuvasti kerrottu, löytyy huomautettavaakin. Elokuvassa ei mainita lainkaan Pete Bestia, The Beatlesin ensimmäistä rumpalia, vaan annetaan hieman omituisesti ja harhaanjohtavasti kuva, että Ringo Starr olisi jo Hampurin aikoihin ollut yhtyeen vakinainen rumpali. The Beatles takoi rautaisen ammattitaitonsa nimenomaan St. Paulin ja Reeberbahnin nuhjuisilla rokkiklubeilla, mutta Hampurin ja Liverpoolin keikkavuodet ohitetaan pikakaistaa pitkin ja siirrytään suoraan megasuosion päiviin. Liverpoolin legendaariselta Cavern-klubilta on onneksi mahtunut mukaan maittava live-pätkä.

Yhtyeen alkuperäinen basisti Stuart Sutcliffe on myös jätetty kokonaan suuren kuvan ulkopuolelle. Tämä lähestymistapa kävisi vallan mainiosti jos liikkeelle lähdettäisiin yhtyeen ensimmäisestä varsinaisesta omasta levytyksestä eli sinkusta Love Me Do, mutta koska on kyse nimen omaan yhtyeen keikoista, ei voi kuin miettiä mitä ihmettä tekijöiden päässä on liikkunut, jokainen yhtyeen historian tunteva fani nimittäin tulee kiinnittämään asiaan huomiota. Rajaus olisikin pitänyt tehdä levytysuran ensimmäisiin keikkavuosiin 1963–1966.

Elokuvaan on löydetty uskomattomia hienoja kuvallisia täsmähakuja konserttiyleisön seasta, kuten 14-vuotias Sigourney Weaver, joka aikuisena itsenään kertoo The Beatlesin tekemästä vaikutuksesta. Toinen aikalaistarinoitsija on Whoopi Goldberg, jolle tuhansien ja taas tuhansien muiden teini-ikäisten tavoin The Beatles näyttäytyi ilmestyksenä, liki sakraalina tajunnan ovien aukaisijana. Nuoresta mustaihoisesta tytöstä tuntui kuin The Beatles olisi laulanut juuri hänelle, mikä tuntui amerikkalaisesta roturistiriitojen sävyttämän aikakauden kasvatista todella omituiselta, mutta hyvältä.

The Beatles oli valkoisten poikien bändi, joka otti repertuaariinsa mustaihoisten amerikkalaisten bändien ja artistien kappaleita, eikä suostunut soittamaan syvässä etelässä yleisöille, jotka olisi jaoteltu ihonvärin mukaan omiin karsinoihinsa.

Whoopi Goldberg oli myös yleisön joukossa 15. elokuuta 1965, kun Shea Stadiumin konsertti New Yorkissa aloitti stadionkonserttien aikakauden. The Beatlesille se oli lähtölaskennan alku, mitä tuli konsertteihin, joissa kukaan ei enää kuullut musiikkia. San Franciscon Candlestick Park 1966 oli keikkailun päätepiste, vaikka yksi epävirallinen keikka heitettiin vielä Lontoossa 1969 Apple-yhtiön toimistorakennuksen katolla. Se oli The Beatlesin viimeinen julkinen esiintyminen yhdessä, täydennettynä kosketinsoittaja Billy Prestonilla. Elokuvassa on otos myös tästä keikasta, ja lopun tunnelmat voi aistia käsinkosketeltavina.

Varsinaisen dokumentin päätyttyä kannattaa jäädä vielä istumaan paikoilleen ja nauttia lopputeksteistä, mikäli haluaa katsoa ja ennen kaikkea kuunnella puoli tuntia kestävän Shea Stadiumin keikan, jonka musiikki on onnistuttu restauroimaan hämmästyttävän hyvin. Yleisöhän sen paremmin kuin bändi itse ei tuolloin kuullut juuri mitään soitosta, sillä 56 000 hysteerisesti kirkuvaa fania saivat aikaan äänen jolle nousukiidossa oleva jumbojettikin olisi jäänyt toiseksi. Voxin keikkaa varten lanseeraamat 100-wattiset vahvistimet osoittautuivat täysin riittämättömiksi.

Ron Howard on tehnyt todellisen kulttuuriteon tuomalla The Beatlesin jälleen kerran parrasvaloihin ja uuden diggarisukupolven ulottuville. Mitään uutta elokuva ei tuo rock-dokumenttien genreen, vaikka tuskin kukaan sellaista edes odotti. Nämä dokumentit on suunnattu ennen kaikkea faneille ja musiikin ystäville, ja hyvä niin. Howardin elokuva toimii loistavasti omillaan, vaikka häviääkin perinpohjaisuudessa Martin Scorsesen ohjaamalle henkilödokumentille George Harrison: Living in the Material World (2011). Myös Howardin elokuvasta on luvassa vielä ilmeisesti teatteriversiotakin laajempi tallenne -versio, jota jäämme odottelemaan vesi kielellä.