The Banshees of Inisherin valkokangas

Kaljalle pubiin kahdelta iltapäivällä on ollut kahden äijän perinne. Kuitenkin yhtenä päivänä tälle kaikelle tulee stoppi, kun Colm (Brendan Gleeson) ei enää haluakaan olla Pádraicin (Colin Farrell) kaveri. Jääräpäät alkavat selvitellä, mitä tässä oikein tapahtuu, ja sitten heitä jo viedään uppiniskaisesta tempauksesta toiseen viikon ajan eskaloituvassa kahden miehen sodassa.

Inisherin (iiriä, suomeksi ”Irlannin saari”) on kuvitteellinen uinuva pieni saariyhteisö, johon edes Irlannin mantereella pauhaavaa sisällissota ei yletä. Eloa nuokkuvaan yhteisöön tuo sisukas ja sähäkkä Pádraicin sisko Siobhán (Kerry Condon), joka ottaa yhteen kaiken ja kaikkien kanssa. Etenkin nahistelu Jenny-aasista veljensä kanssa jää mieleen.

Irlantilaisista paistaa elokuvassa savolaishenkistä jääräpäisyyttä ja jöröttämistä, jossa ennemmin leikataan oma raaja irti kuin joustetaan senttiäkään toisen suuntaan sen jälkeen, kun oma mieli on pedattu tiettyyn suuntaan. Periksi toiselle ei anneta, eikä myönnetä olevansa kohtuuton, vaikka miten oma lupaus olisi järjetön.

Martin McDonaghin ohjaama ja käsikirjoittama The Banshees of Inisherin on yksi odotetuimmista elokuvista, eikä suotta. Karun kauniisiin Irlannin vuoden 1923 maisemiin sijoittuva elokuva on kauneudessaan, kauheudessaan sekä tekstiltään että kuvastoltaan odottamisen arvoinen. Kaunis valo maalaa öljyvärimäisiä kuvia, ja vaikka aika tuntuu etenevän pysähtyneen verkkaisesti Inisherinissä, pinnan alla kiidetään sellaista vauhtia tunteiden vuoristoradassa, että herkempiä hengästyttää.

Keltainen väri on yksi elokuvan aisankannattaja ja nerokas oivallus maalaamaan alitajuntaa. Se esiintyy kaikelle päähenkilö Pádraicille tärkeässä ja rakkaassa asiassa. Vaikka keltainen useimmiten mielletään ilon väriksi, se kuvastaa yleensä vastakkainasettelua: torjuntaa ja katumusta, optimismia ja kateutta, sekä ymmärrystä ja petosta. Kaikki iloa tuovat asiat tuovat loppupelissä Pádraicille pelkkää murhetta ja kärsimystä muuttaen iloisen hömelön miehen katkeraksi.

Kaikki neljä isomman roolin tekevää näyttelijää on huomioitu alan palkintokisoissa, viimeisimpänä Oscareissa, kun kaikki saivat ehdokkuuden sekä pää- että sivuosissa. Tämä on ansaittua, sillä väkevät suoritukset näyttelijäntyön saralla mehustavat tarinan huippuunsa. Erityisesti epäsopivasti käyttäytyvää ja mahdollisesti neuroepätyypillistä Dominicia näyttelevä kolmekymppinen Barry Keoghan, joka nousee mestareiden rinnalle yhtä vahvana ja taitavana tekijänä ja hahmonrakentajana.

Yksi nerokkaan käsikirjoituksen, näyttelijäntyön ja ohjauksen kolminaisuuden vahvimpia näytteitä on täydellisesti ajoitettu draamakomedia. Elokuvalle hörähtelee ääneen useammankin kerran heti perään leuan loksahtaessa ammolleen, ja lopulta naama vetäytyy vakavaksi. The Banshees of Inisherin on yhtä ristiriitainen mutta silti harmoninen tunneskaalaltaan kuin millaiseksi katsojan mieli jää elokuvan loputtua. Elokuva yllättää asioissa, joita pedataan ennalta paljon tapahtuviksi, mutta viimeiseen asti ei usko näin käyvän. Loistavaa katsojan harhaan johdattamista ja epäuskon rakentamista omiin päättelykykyihin.

Tärkein asia, jota elokuvan jälkeen jää makustelemaan, on elinympäristömme merkitys. Se tuntuu olleen viime vuoden elokuvien teema, joka nousi esiin myös toisissa hittielokuvissa kuten Triangle of Sadness (2022) ja Everything Everywhere All at Once (2022). Myös The Banshees of Inisherin ottaa tähän vahvasti kantaa. Onko tärkeää muistaa ne, jotka jättivät jälkensä historiaan, vai ne, jotka jättävät jälkensä sinuun? Meille jokaiselle tekee hyvää aina silloin tällöin pysähtyä pohtimaan, mikä on merkityksellistä ja miksi, vaikka se merkityksellinen asia elämässä tuntuisikin tyhmältä ja oman itsensä merkityksen haaskaukselta.