The Amazing Spider-Man valkokangas

Hollywoodin kierrätysinto ei näytä laantuvan. Uutta Hämähäkkimiehestä kertovaa elokuvasarjaa ei arastella käynnistää, vaikka edellisestä leffasta on ehtinyt vierähtää vasta viitisen vuotta. Tutun ja dollarien kilinän perusteella hyväksi havaitun tuotteen myyntiin voi aina luottaa, kunhan sen muistaa kääriä uuteen pakkaukseen. Aina silloin tällöin kylmän laskelmoinnin alta paljastuu myös onnistunut elokuva.

The Amazing Spider-Man ilmestyy sopivasti juhlistamaan Stan Leen ja Steve Ditkon luoman sarjakuvasankarin 50-vuotista taivalta. Jälleen kerran teini-ikäinen Peter Parker (tällä kertaa Andrew Garfield) saa hämähäkin puremasta erikoiset voimat, jotka tuovat mukanaan myös suuren vastuun. Toisin kuin vaikkapa lepakkoasussa viihtyvä miljonääri Bruce Wayne, tätinsä ja setänsä luona asuva koulukiusattu Peter Parker joutuu painimaan rikollisten lisäksi usein hyvinkin arkisten huolien kanssa. On rahaongelmia, rakkaushuolia, lähimmäisistä huolehtimista ja kaikenlaista kasvavan nuoren vapautta rajoittavaa vastuuta ja velvollisuutta.

Skeittilaudalla liikkuva ja valokuvaamista harrastava Peter käy tiedelukiota, jossa nuorukaisen mielenkiinnon herättää ihastuttavan nokkela Gwen Stacy (Emma Stone). Muodikkaista harrastuksistaan huolimatta Peter ei lukeudu koulunsa suosituimpiin tyyppeihin, siitä pitää huolen lukion sporttinen kingi Flash Thompson (Chris Zylka). Koulunkäynnin ohella Peter yrittää selvittää vanhempiensa kohtaloa isänsä vanhan työtoverin, matelijoita tutkivan yksikätisen tohtori Connorsin (Rhys Ifans) avulla.

Koulussa supervoimien käytöstä seuraa hankaluuksia, ja teiniangstinen Peter pääseekin puhaltelemaan kunnolla höyryjä ainoastaan hämismaskiin naamioituneena yöllisenä lainvalvojana. Tuolloin seittisingoin varustautunut nuorukainen muuttuu voittamattomaksi – joskin alkuun huvittavan kömpelöksi – vitsiniekaksi, joka pitää kernaasti hauskaa konnien kustannuksella. Kunnon kasvutarinan tapaan jossain vaiheessa koittaa aika unohtaa itsekkäät kostomotiivit ja valjastaa uudet voimat yhteisön palvelukseen. Muiden auttaminen on moraalinen velvollisuus eikä mikään valinta – kuten viisas Ben-setä sankariamme neuvoo.

James Vanderbiltin käsikirjoitus keskittyy toimintakohtauksilla mässäilyn sijaan ihmissuhteisiin ja sankarin identiteetin etsintään, mikä osoittautuu oivalliseksi ratkaisuksi. Henkilögalleria on kiinnostava ja tarinan painotukset kohdallaan. Fokus pysyy koko ajan Peterissä. Elokuva onnistuu välttämään täyteen ahdetun syntytarinan mukana helposti seuraavan ähkyn. Jatkoa silmällä pitäen kaikkia juonen lankoja ei solmita yhdellä kertaa.

Marc Webbin (500 Days of Summer) ohjaustyö on tyylikästä ja hallittua. Yli kaksituntisen leffan jännitteet viritellään kaikessa rauhassa, eikä katsojaa pyritä häikäisemään erikoisefektien ilotulituksella, vaan tilaa jätetään perinteiselle näyttelijätyölle. Ratkaisu toimii ja näyttelijät pääsevät lataamaan kohtauksiin supersankarielokuville harvinaisempaa herkkyyttä. Peterin ja Gwenin kohtaamisissa on sähköä ja hilpeyttä herättävää poukkoilua teini-iässä korostuvan epäilyn ja ylenpalttisen itsevarmuuden välillä. Ja ovatpa ne muutamat toimintakohtauksetkin näyttäviä ja hienosti rytmitettyjä. Hämiksen vastustajana kaupunkia piinaava Liskokin on vaikuttava ilmestys.

Vertailun vuoksi todettakoon, että The Amazing Spider-Man on Sam Raimin Hämähäkkimies-elokuvia tummasävyisempi, enemmän draamaan ja henkilökemioiden virittelyyn kuin vuoristoratamaisiin toimintakohtauksiin keskittyvä. Tarkemmassa vertailussa päätyy helposti samaan tulokseen kuin Christopher Nolanin ja Tim Burtonin Batmanien kanssa: molempien tekijöiden tulkinnat ovat kiehtovia ja puolustavat paikkaansa maailmankaikkeudessa.

The Amazing Spider-Manin myötä sarjakuvista revittyjen sankarien valkokankaiden valloitus ei näytä laantumisen merkkejä. Huhtikuussa ensi-iltansa saanut The Avengers on jo noussut maailman kolmanneksi menestyneimmäksi elokuvaksi. Hollywoodin megalomaaninen markkinointikoneisto onnistuu kerta toisensa jälkeen ulottamaan ahnaat lonkeronsa sarjakuvanörttien lompakoilta myös valtavirran massayleisön taskuille. Toiminnalliset viihdepläjäykset suunnataan teineille, mutta myös aikuiset tuntuvat viihtyvän mainiosti tiukoissa trikoissa kekkuloivien heerosten ylimaallisessa seurassa. Pitäisikö tämä tulkita merkiksi länsimaisen kulttuurin loistosta vai rappiosta?

Oman – vuosi vuodelta vähenevän – uskottavuuden nimissä lienee parempi omaksua kriittisempi asenne ja paheksua näiden todellisuuspakoa ylistävien lapsellisten sarjakuvarymistelyjen ideaköyhyyttä. The Amazing Spider-Manin kohdalla se on kuitenkin myöhäistä – se kun sattuu olemaan yhtä aikaa sekä tuore että sarjakuville uskollinen, eheä ja mukaansatempaava kokonaisuus, joka sai tusinaviihteen kyynistämän arvostelijankin tirauttamaan kyyneleen lapsuutensa sankarin hienosta paluusta.