Talo meren rannalla valkokangas

Etelä-Ranska näyttäytyy usein elokuvissa kiiltelevänä rantaparatiisina ja rikkaiden leikkikenttänä. Ranskalaisohjaaja Robert Guédiguian on kuitenkin luonut elokuvillaan jatkumon Marcel Pagnolin 1930-luvun Marseille-trilogian työläiskuvauksille Etelä-Ranskassa. Hänen elokuvissaan kuvataan työväenluokan muuttuvaa asemaa. Kilimanjaron lumissa (2011) pohdittiin sukupolvien kuilun vaikutusta ranskalaiseen ammattiyhdistystoimintaan ja uusin elokuva Talo meren rannalla pohtii laajemmin vasemmistolaisen pikkukylän perinteiden sammumista.

Isän sairaskohtaus tuo keski-ikäiset lapset yhteen Marseillen lähellä sijaitsevaan pikku kylään. Angela (Ariane Ascaride) on vältellyt kotiin paluuta vuosia surullisen perhetragedian vuoksi. Joseph (Jean-Pierre Darroussin) yrittää pitää kulisseja pystyssä nuoren kihlattunsa (Anaïs Demoustier) kanssa ja kotikylään jäänyt Armand (Gérard Meylan) peittelee katkeruuttaan siitä, että perheravintolan pyörittäminen jäi hänen harteilleen. Kotikylä on muuttunut vuosien saatossa heidän vanhempiensa vasemmistolaisesta kommuuni-idyllistä hiljaiseksi lomakohteeksi rikkaille sijoittajille. Perinnönjaosta tuleekin henkisempi kokemus kuin lapset osasivat odottaa.

Kuten Kilimanjaron lumet myös Talo meren rannalla lähestyy työväen henkistä perintöä monesta näkökulmasta. Joseph ja Angela näyttelevät työväenluokan sankareita, Joseph yliopiston luontosaleissa ja Angela teatterissa. Armand yrittää ylläpitää kylään johtavia, raivattuja polkuja niin metaforisesti kuin konkreettisestikin. Kylän asukkaista löytyy uutta sukupolvea edustava kalastaja Benjamin (Robinson Stévenin) ja naapurissa asuvat pienituloiset eläkeläiset, joiden koti on vaarassa, kun vuokranantajat pohtivat talon myyntiä. Nostalgia kulkee läpi tarinoiden ja elokuvasta jää puuttumaan näkökulma, joka edustaisi uudenlaista kuvaa muuttuvasta työväestä. Esimerkiksi Laurent Cantetin The Workshop (2017) on pohtinut tätä henkistä perintöä nuorten silmien kautta.

Näkökulmien paljous tuo elokuvaan sirpaleisen tunnelman. Sisarusten keskustelut mennen kyläidyllin häviämisestä ovat nostalgian värittämiä ja hieman kuivia. Hahmot tuntuvat vain edustavan tiettyjä näkökulmia aiheessa, vaikka ohjaajan luottonäyttelijät pitävät huolta siitä, että näyttelijätyön taso ei pääse missään vaiheessa haparoimaan. Naapurin vanhukset ja lähistöllä kaatunut pakolaisvene tuovat elokuvalle sen emotionaalisen sisällön. Tarinat eivät kuitenkaan kutoudu yhteen tarpeeksi jouhevasti, jotta lopputulos olisi ehjä kokonaisuus.

Robert Guédiguian on tarttunut kiinnostavaan aiheeseen Talossa meren rannalla. Dialogipainotteisessa elokuvassa ilmaisu jää kuitenkin hyvin teatterimaiseksi, kun se on tungettu niin täyteen tärkeää asiaa, että kuvallinen ulottuvuus pääsee unohtumaan. Tähän poikkeuksen tekevät muutamat hienosti käytetyt takaumakohtaukset, joissa elokuva solahtaa muistikuvien hetkelliseen maailmaan.