Täällä Pohjantähden alla II valkokangas

Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla II jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi. Sisällissota on käyty, tuomiot on jaettu ja rangaistukset kärsitty. Vapautettu Akseli palaa kotiin jatkamaan talon pitoa ja Koskelan suvun vaiheita seurataan aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti.

Koivusalon toisen Pohjantähti-elokuvan ansiot ja ongelmat ovat samat kuin ensimmäisessäkin elokuvassa. Ajallinen etäisyys niin Väinö Linnan tekstiin kuin historian tapahtumiinkin olisi mahdollistanut vapaamman tulkinnan, mutta Koivusalo on halunnut siirtää Linnan tekstin eläviksi kuviksi niin täsmällisesti kuin mahdollista. Lopputulos on konstailematonta kirjan kuvittamista. Koivusalon elokuvaan sopiikin sama luonnehdinta, millä Akseli Koskela kuvailee maanmittaria: ”Läpitten reilu mies.”

Ylöspanoltaan Täällä Pohjantähden alla on näyttävä ja uskottava. Koivusalon ratkaisu käyttää samoja näyttelijöitä läpi tarinan aikakaaren ei ole toisessa osassa niin häiritsevä kuin ensimmäisessä, vaikka Veera Kiiskisen Elina ei tunnu vuosikymmenten aikana vanhenevan päivääkään.

Näyttelijätyö itsessään on kuitenkin onnistunutta kautta elokuvan. Erityisesti mieleen jää Akselin ja Elinan vanhinta poikaa, Vilhoa, näyttelevä Sampo Sarkola, jonka roolityö tuo erehdyttävästi mieleen Risto Tuorilan tulkitseman Vilho Koskelan Mollbergin Tuntemattomasta. Tämä tuskin on sattumaa, varsinkin kun Tuorila esittää Koivusalon Pohjantähdessä Vilhon isoisää, Jussi Koskelaa.

Lähes kaksi ja puolituntinen elokuva etenee tarinan jännitteiden ansiosta sujuvasti. Runsas henkilögalleria hajottaa paikoin kerronnan eheyttä mutta kokonaisuus pysyy kasassa eikä pitkä elokuva kärsi puuduttavista suvantovaiheista.

Teemallisesti toinen Pohjantähti nostaa esille sisällissodan jälkeisen kyräilyn ja epäluulon, joka kuitenkin haudattiin taistelussa yhteistä vihollista eli Stalinin valloitushaluista Neuvostoliittoa vastaan. Historiankirjoitus jäi kuitenkin pitkälti valkoisen puolen sanelemaksi. Linnan teksti osoitti jo aikanaan, miten historiassa on aina kyse tulkinnasta, eikä Koivusalokaan ole tätä unohtanut.

Historiasta voi oppia ja historia elää tasan niin kauan kuin se on kertomusten aiheena. Oman historiamme kuvittamista tarvitaan edelleen, ja siitä kiitos Koivusalolle, vaikka hänen Täällä Pohjantähden alla -elokuvat eivät elokuvataiteen merkkipaaluiksi historiaan jäisikään.