Syvälle salattu valkokangas

Psykologisia trillereitä ei Suomessa ole liiemmälti tehty. Sivujuonteina psykologisia jännitteitä on toki draamoissa hyödynnetty, kuten Zaida Bergrothin Hyvässä pojassa, mutta puhtaasti geneeriset jännityselokuvat ovat olleet meillä harvassa. Selkeitä lajityyppielokuvia tehdään Suomessa muutoinkin vähemmän ja jännityksen saralla sellaista on viimeksi nähty  kauhukalkkunassa Dark Floors (2008).

Aivan näin syviin pohjamutiin ei Joona Tenan ohjaama Syvälle salattu vajoa, mutta suomalaisen jännityselokuvan ohut perinne näkyy osaamattomuudessa hyödyntää lajityypin vahvuuksia. Pikemminkin turvaudutaan niihin tuhanteen kertaan nähtyihin kommervenkkeihin, jotka jenkkituotantojen kyllästämä yleisö osaa jo ulkoa. Persoonallista otetta ja omia oivalluksia ei ole osattu tai uskaltauduttu ottaa mukaan.

Krista Kososen sinänsä pätevästi näyttelemä Julia Mannerla on pitkää päivää tekevä juristi. Työ on rikkonut parisuhteen ja Julia yrittää pitää jäljelle jääneestä perheestään eli Niko-pojastaan kynsin ja hampain kiinni. Yhteisen ajan nimissä hän raahaa pojan mukaansa työmatkalle. Voimalaitos aikoo toteuttaa tekoaltaan syrjäisen kylän maille ja Julian tehtävänä on toimia hanketta vastustavien edusnaisena. Julian suku on samaisesta kylästä kotoisin, ja tarina kertoo järvessä asuvasta vedenhengestä, joka Julian saavuttua paikalle alkaa tuntua enemmän todelta kuin tarulta.

Eronnut nainen ja yksinäinen lapsi, syrjäinen paikka, uhkaavanoloisia miehiä, litisevää ja lotisevaa vettä, paukkuvia ovia, pimeitä käytäviä, päällekäyvää musiikkia... kliseiden listaa voisi jatkaa pitkään. Tavanomaisilla tempuilla ja keinoilla tehdään lajityypillistä jännitystä, joka toimii niille, jotka eivät ole koskaan jännityselokuvaa nähneet. Muita haukotuttaa.

Muodollisesti Syvälle salattu on pätevä elokuva, mutta jännärikliseiden lisäksi sitä vaivaavat muutkin ongelmat aina käsikirjoituksesta lähtien. Tarinan sisäisessä maailmassa on epäloogisuuksia ja tarinan sekä juonenkuljetuksen kannalta mukana on kovasti turhanoloisia henkilöhahmoja. Esimerkiksi Peter Franzénin esittämällä opettajalla ei ole muuta tarkoitusta kuin olla vuoronperään uhkaava ja pelastava mieshahmo, jolla ei kokonaisuuden tai tarinan ratkaisujen osalta ole kummoistakaan merkitystä.

Syvälle salattu viedään loppua kohden perhedraaman suuntaan, mikä sinällään sopii psykologisen jännityksen piiriin, ja joka tietyin kohdin jopa lisää asetelman uskottavuutta. Tätä voimavaraa ei kuitenkaan kyetä hyödyntämään, koska tekijät eivät osaa päättää luottaako tarinan yliluonnollisten ainesten kantavuuteen vai pitäytyäkö reaalitodellisemmissa jännitteissä. Lopputulos ei kunnolla edusta kumpaakaan tyyliä, eikä kokonaisuudesta saa näin ollen otetta. Tässä mielessä esimerkiksi selkeämmin kauhua edustanut Sauna (2008) oli onnistuneempi teos, sillä siinä rohjettiin luottaa omaan visioon ja tarinan yliluonnollisiin ulottuvuuksiin, jolloin kokonaisuus oli ainakin tyylillisesti eheämpi.

Syvälle salatusta puuttuu visio ja omaperäisyys. Vastaava mielleyhtymä syntyi jo Joona Tenan esikoiselokuvasta FC Venus (2005). Television puolella hankittu luja ammattitaito näkyy teknisesti moitteettomana suorituksena, mutta valkokankaalla se ei riitä, varsinkaan puhtaan lajityyppielokuvan saralla. Pitää olla näkemystä ja omaa kädenjälkeä. Muutoin hukkuu massaan.