Suffragette valkokangas

Voimassa olevia lakeja ja pykäliä on noudatettu. Näin ollen teon täytyy olla oikea ja oikein. Pyydetään anteeksi mielipahaa ja jatketaan kuten tähänkin asti. Sarah Gavronin ohjaama Suffragette (2015) pilkottaa radikalisoitumisen logiikkaa tavalla, joka tekee siitä ensimmäisen maailman katsojalle samaistuttavamman: järjestystä ja valtiovaltaa vastaan nousee valkoinen länsimaalainen. Toisin sanoen me.

Maud Watts (Carrey Mulligan) menee aamulla samaan työpaikkaan kuin missä hän aloitti lapsena. Hän saa alempaa liksaa kuin mieskollegansa. Niin töissä kuin kotona Watts on viime kädessä isällisen vallan alla. Hän ei saa äänestää, eikä protestoida. Watts on yksi miljoonista laillistetun sorron uhreista, aikansa alipalkattu ja vallaton ratas.

Kiivaat lähikuvat aikaansaavat piinaavan tunnelman. Wattsia ympäröi turvattomuus. Hän on haluamattaan sotatilassa yhteiskunnan kanssa, jolla on hetkenä minä hyvänsä oikeus vaatia naiselta ehdotonta antautumista.

Millilleen silitetyn sulkahattuestetiikan sijaan kuvasto on täynnä työväkimäistä likaisuutta, jota Alexandre Desplatin vaivihkaa painostava musiikki koruttomasti tukee. Juhlallisten puheiden ja julistuksien sijaan ryömitään ruohonjuuritasolla. Gavronin tyylivalinnat ovat järjestään luontevan trillerimäisiä ilman pukudraamojen virkattuja latteuksia.

Suffragette-liikkeen aktivismia ei katsota hyvällä. Sosiaalinen paine kuuluu ja näkyy. Rangaistuksetta jäävän joukkoväkivallan uhka on todellinen. Tasa-arvon vaatimisesta seuraa naisvihan voimauttamaa huutelua. Omien, nykyään universaaliksi koettujen, mutta edelleen nihkeästi toteutuvien oikeuksien vaatiminen on häpeä.

Väärällä puolella historiaa istuu Lontoon poliisivoimien pomo Arthur Steed (Brendan Gleeson), jonka työnkuvaan kuuluu naisten äänioikeusliikkeen vaikutusvallan kasvun katkaisu Iso-Britannian imperiumin hermokeskuksessa. Keinovalikoima? Varjostus, kokoontumiskiellot ja poliisiväkivalta – nämä epämääräisen käytöksen peruskahlitsijat.

Vaikka maailma on jatkuvassa muutoksessa – niin ennen kuin nytkin – niin Steedin kaltaiset ihmiset pyrkivät pitämään kiinni tässä hetkessä todennettavasta todellisuudesta. Muutos vaatii sopeutumista, omien käytös- ja toimintatapojen muutosta. Se on vaivalloista. On helpompi vastustaa kuin mukautua. Vallitseviin säädöksiin ja käytäntöihin nojautuminen on laiskan argumentti. Lait ja tavat muuttuvat jos niitä muutetaan.

1900-luvun alkuun sijoittumisestaan huolimatta Suffragette on tympivän ajankohtainen elokuva. Kamalia asioita, kuten seksuaalista, poliittista ja taloudellista tasa-arvoa kohti pyrkivät kulttuurihäiriköt leimataan edelleen hämmästyttävän nopeasti ”suvakkihuoriksi” ja ”feminatseiksi”, jos sukupuoli sen vain sallii.

Ihminen on mestari perustelemaan tekonsa, olivat hänen aidot motiivinsa sitten miten itsekkäitä hyvänsä. Kolonisaation argumentiksi keksittiin valkoisen herrarodun ylivertaisuus. Naisten sorto oli järkevää, koska herkkyys ja heiveröisyys olivat heikkoutta. Pseudotiede toki auttoi politiikkaa minkä ehti. Samat argumentit uusiin rääsyihin puettuna ovat edelleen relevantteja. Sitten kun joku vihdoin ja viimein potkaisee takaisin ja kehtaa vielä syyttää meitä jostain, niin minä ja muut ihmetellään silmät auki, että miten ne voivat tehdä meille noin?

Gavronin kuvaama vastarintaliike tasapainoilee terrorismin ja poliittisen aktiivisuuden rajamailla. Elokuvassa ei nähdä ihmishenkiä suoranaisesti uhkaavia pommi-iskuja, mutta päättäjien tuvat palavat ja postiluukkujen kirjenivaskat possahtelevat ilmaan. Viesti on selvä: näin käy, kun aikansa lyö, sortaa ja kieltää jonkin ryhmän oikeuksia.

Tämä on elokuva liikkeestä, jonka kaltaisia ei humaanissa ja ihmisoikeuksia aidosti kunnioittavassa maailmassa kaivattaisi. Moraalin pimeälle puolelle ulottuvat teot eivät ole seurausta tekijöidensä pahuudesta, vaan siitä ylitsepääsemättömästä tunteesta, että lakiviidakon tarjoamat niukat vaikutusmahdollisuudet on kaluttu loppuun. Radikalismi näyttäytyy pahoinvoivan nuoren itsemurhayrityksenä, epätoivoisena avunhuutona. Huomatkaa meidät!

Suffragette on sekä väkevä että varoittava esimerkki poliittisen aktivismin seurauksista ja mahdollisuuksista. Tekemällä ja riskejä ottamalla on mahdollisuus saada aikaan aitoa muutosta, mutta samalla tulee helposti uhranneeksi itsensä. Vallankumous syö usein tekijänsä, ja valtaosa barrikadeille nousevista arjen sankareista ei pääse itse nauttimaan uudenlaisesta arjesta. Tavat muuttuvat usein hitaammin kuin lait. Mutta huutaa pitää, jotta seuraavien sukupolvien ei tarvitsisi.