Steve Jobs valkokangas

Steve Jobs (2015) on yhtä vähän katsaus parin viimeisen vuosikymmenen tärkeimpään it-yritykseen Appleen kuin The Social Network (2010) on tarkkanäköinen kuvaus sosiaalisen median länsimaalaisen ihmisen arkeen naaranneesta Facebookista. Aaron Sorkinin käsikirjoittamat elokuvat eivät ole sankaritarinoita menestyjistä vaan rehdin brutaaleja henkilökuvia.

Kolmen eri tuotelanseerauksen takahuonedraama ymmärtää Jobsin messiasaseman. Hänen visionääristä nerokkuuttaan ei korosteta joka käänteessä. Sen sijaan Jobsin inhimillisiä heikkouksia ja epäonnistumisia grillataan. On kuvaavaa, että Danny Boylen ohjaus sijoittuu pääosin Jobsin verrattain menetettyihin vuosiin.

Sorkinin dialogikeskeisyys ja Boylen usein futuristinen, kuva-alan todellisuutta vääristävä visuaalinen ote ovat energinen yhdistelmä. Steve Jobs edustaa hyvässä mielessä suurhenkilögrafioiden kokeilevampaa mallistoa, sillä se uskaltaa sekä olla tapahtumallisesti poissulkeva että tyylillisesti rohkea.

Kuten elokuva itsekin huomauttaa, on sen rakenne aika teennäinen. Lyhyisiin hetkiin on pakattu valtavasti konflikteja. Linssin edessä tutkitaan niin Jobsin ristiriitaista suhdetta Lisa-tyttäreensä kuin Applen hallituksen valtapeliä. Takahuonemagiaa rikkovat vain muutamat takaumat, jotka oireellisesti ovat sisällöllisesti sitä tarpeettominta antia.

Elokuvan Steve Jobs on Sorkinin mukaan muoto-, ei valokuva. Jobsista muotoutuu vihattu ja rakastettu ihminen, joka ei näyttäydy erehtymättömänä mammuttina. Pistävästi myös hänen voitolliset hetkensä ovat kitkerän ilman myrkyttämiä.

Poikkeuksetta yltiöitsevarma Jobs on alastomillaan menestyessään. Kylmästi koneellisesta ja teknologisesta näkökulmasta katsottuna hän on ehkä aina ollut oikeassa oleva edelläkävijä, mutta Jobsin lähipiirissään aiheuttama humaani kärsimys on mittavaa. Yleisön taputtaessa haltioituneena jumalalleen, jää takahuoneeseen loukattuja sydämiä.

Paljastuskirjamaisuutta tai Applen historiikkia kaipaavat tulevat pettymään. Jobsin vaikean persoonan taustoja käsitellään pinnallisesti, kuvauksen keskittyessä traumojen seurauksiin. Kuten Mark Zuckerberg The Social Networkissa, myös Steve Jobsin nimikkohenkilö motivoidaan ohuesti, mutta samaistuttavasti, ilman että selittävistä tekijöistä muodostuu puolustelevaa anteeksipyyntöä.

Sorkinin riippakivi, tumpuloivat ja miesten neroutta hengittävät naiset, eivät tällä kertaa – toisin kuin eritoten The Newsroomissa (2012–2014) – ole avoimen misogyynisesti kynäiltyjä. Keskeisiä naisia toki määrittää heidän suhteensa miesprotagonistiin, mutta samoin muutkin henkilöhahmot ovat alisteisia Jobs-agendalle. Lisäksi juuri naishenkilöt ovat niitä, joita Jobs ei onnistu kukistamaan.

Danny Boylen elokuvan vahvuudesta kertoo se yksinkertainen seikka, että Steve Jobsin ei tarvitse nojata tuttuihin tuotteisiin, ikonisiin hetkiin tai Apple-kulttiin. Se on intohimoinen, timanttisen toimintakohtauksen sykkeellä jyräävä henkien taistelu, joka väittää, että voitto ei ole kaikki kaikessa – myös keinoilla on väliä.