Star Wars: The Rise of Skywalker valkokangas

On kulunut jonkin aikaa Star Wars: The Last Jedin tapahtumista. Vastarinnan joukot keräävät voimiaan käydäkseen viimeiseen taisteluun Kylo Renin (Adam Driver) johtamaa Ensimmäistä ritarinkuntaa vastaan. Taustalla naruja vetelee sitäkin voimakkaampi pahaenteinen ääni menneisyydestä. Jedivoimiaan treenaavan Reyn (Daisy Ridley) ja varjon puolelle loikanneen Kylo Renin kohtalot kietoutuvat toisiinsa.

Juonikuvausta ei paljastusten vuoksi voi kirjoittaa kovin hanakasti auki, mutta se ei ole ainoa syy. Star Wars: The Rise of Skywalkerin juoni on nimittäin pienimuotoinen sekasotku, eikä tarinan kuljetusta auta myöskään elokuvan leikkaus, joka hyppii paikasta toiseen.

Elokuva lähtee hitaasti käyntiin ja leikkauspöydälle olisi hyvin voinut jättää ainakin puolisen tuntia tyhjäkäyntiä. Siellä täällä loikkivan tarinalinjan voisi kuvitella istuvan hyvin keskittymiskyvyttömän somekansan sielunmaisemaan mutta onnistuu lähinnä turhauttamaan. Jälkimmäisellä puolella vauhti ja jälki onneksi paranee.

Rise of Skywalkerin kuvajälki on toki komeaa, mutta kovin sielutonta, eivätkä edes henkensä edestä näyttelevät Daisy Ridley tai tulisieluinen ja takuuvarma Adam Driver pysty roolisuorituksillaan herättämään elokuvaa henkiin

Star Wars: The Rise of Skywalkerin kärsii myös laajasta hahmokaartista. On hassu droidiseppä Babu Frik, pari turhan statistin rooliin jäävää uutta naishahmoa, joiden ainoa tehtävä lienee toimia peileinä Vastarinnan velikullille Poelle (Oscar Isaac) ja Finnille (John Boyega), yksi sympaattinen robotti ja muutamia söpönpuoleisia otuksia, joiden tehtävä on olla, noh, söpönpuoleisia otuksia. Yhdenkään uuden hahmon tarinaan ehditä syventyä edes pintapuolisesti, mikä toki avaa ovia uusiin suuntiin, mikäli siitä ovesta halutaan astua. Villi veikkaus on, että joku historian saatossa niin haluaa tehdä.

Musiikista vastaa jälleen John Williams, jonka variaatiot tutuista teemoista toimivat kuin junan vessa. Musiikkiraita onkin elokuvan lähes parasta antia.

Leia Organaa näyttelevä Carrie Fisher ehti menehtyä ennen Tähtien sota -saagan viimeisen osan kuvauksia. Elokuvassa Leia kuitenkin nähdään ja siitä on kiittäminen kahden aiemman osan aikana leikkauspöydälle jäänyttä materiaalia, jota on sitten leikkaa-liimattu osaksi uutta elokuvaa.

Ratkaisu ei ole erityisen onnistunut, vaan näyttää siltä, mitä se on eli jälkikäteen editoitua ylijäämänauhaa. Fisherin näyttelijäntyön perinnön puolesta melkein toivoo, että elokuvassa olisi voitu päätyä johonkin toiseen ratkaisuun – vaikka nostalgistahan kuvamateriaali on, ja ainoa toinen mahdollinen vaihtoehto riipii sydäntä.

Siitä ei pääse mihinkään, että Star Wars: The Rise of Skywalker katsoo liikaa taakse päin – ikään kuin se ei uskoisi voivansa seistä omilla jaloillaan ja uuden näyttelijäkaartin voimin. Menneisyydestä ammennetaan niin kuvastoa, roolihahmoja kuin juontakin.

Aiempien elokuvien moraaliopetukset ovat nytkin läsnä, mutta hienovaraisempina. Ne solisevat elokuvan pohjavireenä milloin Voltairen suuhun istutettuna, milloin Spider-Man-elokuvista napattuna niin sanottuna Peter Parkerin periaatteena tunnettuna ajatuksena vallan ja vastuun suhteesta (with great power comes great responsibility). Meissä olevan hyvän ja pahan, valon ja varjon taistelu, saa vihdoin päätöksensä valkokankaalla. Elokuvan viimeinen kohtaus on yksi harvoja sisäisiä hihkaisuja aiheuttavia hetkiä.

Tähtien sotaa fanittaville elokuva lienee ilahduttava, tai vähintäänkin tyydyttävä, päätös 40-vuotiselle saagalle ja jatko-osienkin siemenet kylvetään hiekkaan. Meille muille Star Wars: The Rise of Skywalker tarjoaa populaarikulttuurin klassikoksi lukeutuvalle triplatrilogialle kaivatun loppuratkaisun, vilahduksia mielikuvitusmaailmoihin ja hetkittäin viihdyttävän, firman joululahjaa muistuttavan rainan lumettomaan joulukuun iltaan.