Spencer valkokangas

Musiikin voimistuessa valmistaudutaan sotilaallisessa järjestyksessä Windsorin kuningasperheen perinteiseen joulunviettoon Sandringhamin kartanon tiluksilla – mukaan on vain pakotettu yksi Spencer. Walesin prinsessa Dianan (os. Spencer) elämää ja vaikeaa suhdetta kruununprinssi Charlesin kanssa on käsitelty lukemattomissa dokumenteissa ja fiktioissa, viimeisimpänä The Crown -tv-sarjan (2016–) neljännellä kaudella.

Omalaatuisiin elämäkertoihin erikoistunut ohjaaja Pablo Larraín lähestyy Steven Knightin käsikirjoittamaa elokuvaa Spencer (2021) nykyajan faabelina, sadun muotoon punottuna kertomuksena, jolle tosielämän traagisuus tarjoaa lähtökohdat. Vuoden 1991 tapahtumista etäännyttämällä erottautuva elokuva käsittelee hyvin henkilökohtaisesti Dianan (Kristen Stewart) ulkopuolisuuden kokemusta tämän avioliiton lähestyessä loppuaan.

Kristen Stewart muuntautuu Dianaksi tavoittaen täydellisesti tämän hiljaisen ilmaisutavan alla kuplivan kärsimyksen. Stewart muistuttaa tietyissä kuvakulmissa tosielämän prinsessaa yllättävän paljon. Hän esittää Dianaa kuten Leonardo DiCaprio aikanaan Howard Hughesia kompleksisena yksityisyyden ja julkisuuden välillä tasapainoilevana hahmona, jota vaikeat ihmissuhteet ja terveydelliset ongelmat vaivasivat.

Fiktiivisestä otteestaan huolimatta Knightin käsikirjoitus on aikansa valokuvatuimman naisen julkisuuskuvan taakse menevässä henkilökohtaisuudessaan toimiva, ja elokuva hyödyntää Dianan persoonaan liitettyjä elementtejä hyvin. Prinsessan mystifiointia osaltaan jatkava Spencer tarjoaa häneen myös samastumispintaa koko tarinan ollessa kerrottu joko Dianan tai ”tavallisten” englantilaisten näkökulmasta.

Kuningasperheen palvelijat, pääkokki Darren (Sean Harris) ja pukija-kampaaja Maggie (Sally Hawkins) muodostuvat Dianalle läheisemmiksi kuin kylmän etäiset Windsorit, jotka jätetään kuvauksellisesti lähes kokonaan tarinan ulkopuolelle tunteettomiksi vallan symboleiksi. Kruunun etuja puolustamassa on myös prinsessaa tarkkaileva ja joulunvieton järjestelyistä vastaava tuima majuri Alistair Gregory (Timothy Spall).

Vankilan tavoin muusta maailmasta eristetyn Sandringhamin tilan kupeessa on Spencerin suvun vanha talo Park House, joka saa Dianan muistamaan omat juurensa, mikä taas luo pohjan hänen itsenäisen asemansa tunnustamiselle. Tämä johtaa lopulta eroon toisessa suhteessa jo olevasta prinssi Charlesista. Konventionaalisen ja juonivetoisen pukudraaman ystävät joutuvat kuitenkin pettymään elokuvan unenomaisen kerronnan parissa, jossa Englannin kuninkaallisten historia sekä vainoaa että ohjailee Dianaa toisen hyljeksityn vaimon, Anna Boylenin, hahmossa.

Symboliikaltaan painokas kerronta tukeutuu myös yksinkertaistuksiin kuninkaallisten perinteisessä punnituksessa ja Dianaan vertautuvien kauniiden fasaanien metsästyksessä. Ne eivät kuitenkaan tahraa elokuvan kokonaisvaltaista tunnelmaa, jonka parasta antia ovat Stewartin näyttelijäntyön lisäksi Claire Mathonin pehmeä kuvaus ja Jonny Greenwoodin jousia hyödyntävä painostava score, joka tuo mieliin Yorgos Lanthimoksen elokuvien synkän pohjavireen.

Eräänlaisena jouluelokuvana ja kuninkaallisten vaivaannuttavana joulutapaamisena alkava Spencer kehittyy julkisuuden valokeilan takaiseksi hahmotutkielmaksi. Prinsessan elämän vaikeuksien lisäksi elokuvassa nostetaan onneksi myös esiin Dianan poikiensa kanssa kokemat mahdolliset vapautumisen hetket patriarkaalisen kuningasperheen vaatimuksista.