Sicario valkokangas

Denis Villeneuven (Vangitut, Enemy) trilleri Sicario (2015) alkaa intensiivisellä, taidokkaalla toimintakohtauksella. FBI-agentti Kate Macerin (Emily Blunt) johtama karhukopla ratsaa arizonalaisen omakotitalon, jonka seinät on vuorattu huumekartellien uhrien ruumiilla. Löydön seurauksena Kate värvätään mukaan puolisotilaalliseen meksikolaiskartellien vastaiseen operaatioon, joka pistää agentin moraalin ja maailmankuvan koetukselle.

Sicario on hienojen roolien paraati. Emily Blunt osoitti Edge of Tomorrowissa (2014), että on mitä mainioin toimintatähti. Sicariossa Blunt on paljon enemmän. Alussa Kate on itsevarma, liipaisinherkkä poliisi, mutta päätyy hämmennyksen ja epäuskon täyttämäksi sivustakatsojaksi, joka pyrkii epätoivoisesti löytämään edes jonkinlaisen tavan toimia itselleen vieraassa ympäristössä.

Huumesodan varsinainen tekijä on Benicio Del Toron esittämä Alejandro, oman moraalikoodinsa mukaan elävä sicario, salamurhaaja, joka huokuu uhkaa ja kyynisyyttä. Josh Brolin tekee pirullisen roolin CIA-agenttina. Daniel Kaluuya tukee Katea tämän poliisiparina.

Villeneuve on Clint Eastwoodin kaltainen täsmällinen, viileä elokuvantekijä, joka taitaa henkilökeskeisen jännityksen. Psykologiaa ja eettisyyttä korostava Sicario on brutaalista aiheestaan huolimatta hillitty, mikä korostaa toiminnan iskevyyttä. Pahin väkivalta tapahtuu kuvan ulkopuolella ja kartellien hirmutekoja näytetään juuri sen verran, että katsoja ymmärtää, minkä asteisesta raakuudesta on kyse. Muun muassa Coenin veljeksille kuvanneen Roger Deakinsin taito taltioida niin kliiniset sotilastukikohdat kuin Sonoran urbaani kaaos on häkellyttävää.

Mikään liberalismin riemuvoitto tai Steven Soderberghin Traffic (2000) ei elokuva ole. Kieltolain problematiikkaa ei juurikaan pohdita. Vastakkain asettuvat Katen usko lakiin ja järjestykseen sekä Alejandron tarkoitus, joka pyhittää keinot. Näkökulmat ovat tiukasti amerikkalaisten väkivaltakoneistojen. Näille Meksiko on jonkinlainen Mordor, jonne ei noin vain ole asiaa. Rajan eteläpuolelta kuvataan ainoastaan alkoholisoituneen poliisin (amerikkalainen Maximiliano Hernández) perhe-elämää. Tämä tuo Sicarion nihilismin keskelle kaivattua inhimillisyyttä, vaikka tuntuu paikoin päälleliimatulta. Langat kietoutuvat lopussa hieman liian siististi yhteen.

Sicariota on syystä verrattu Michael Mannin elokuviin, mutta erityisesti elokuva vertautuu Kathryn Bigelow’n Zero Dark Thirtyyn (2012). Molemmissa naisagentti ajautuu aavikkomiljöön ja virastotalojen keskeltä kohti pimeyden sydäntä. Terrorisota on korvattu huumesodalla, mutta rakenne on samankaltainen, lopun pimeäkamerakohtauksia myöten. Aivan Bigelow’n mestariteoksen tasolle Villeneuve ei yllä. Sicariossa on aavistuksen verran liikaa tyhjäkäyntiä ja selittelevää dialogia. Vuoden parhaita elokuvia se silti on.