Shine A Light valkokangas

The Rolling Stones on maailman tunnetuimpia rockbändejä. Dokumentille ja konserttitaltioinnille Rollareiden kaltainen jättiläinen on kiinnostava haaste. Kiinnostava sikäli, että Rollareissa on poikkeuksellista rock-karismaa, joka on kannatellut bändiä maailmanlaajuisessa suosiossa vuosikymmenestä toiseen. Haaste taas siksi, että Rollareista on kerrottu jo lähes kaikki mahdollinen ja liiallinen suuruus saattaa syödä pohjan taltioinnin rehellisyydeltä.

Martin Scorsese ei ole ollut ensimmäistä dokumenttiaan tekemässä, eikä musiikkiaihekaan ole vieras. Heti alkuun on kuitenkin todettava, ettei Shine a Light ole varsinainen dokumentti. Kyse on konserttitaltioinnista, johon on lomitettu keikkaa ja elokuvan tekoa alustava osuus. Lisäksi biisien sekaan leikatuilla lyhyillä katkelmilla valotetaan bändin historiaa. Vastaava rakenne löytyy monesta muustakin konserttielokuvasta.

Beacon teatterissa Manhattanilla taltioidun keikan muodollisuudesta kertoo jotain jo alustusosuuden kättelyjakso Bill ja Hillary Clintonin kanssa. Ohjaaja Scorsesen joepescimäisellä paikasta toiseen huseeraamisella yritetään luoda keikkaa edeltävää kaaostunnelmaa, joka rauhoittuu vasta valojen himmennyttä ja ensimmäisten riffien kajahtaessa ilmoille.

Keikan avaava Jumpin’ Jack Flash on loistava muistutus, miten konserttitaltiointi on elementissään juuri suurella kankaalla ja äänentoistolla, vaikka teatterissa volyyminuppeja ei halutessaan saa kaakkoon käännettyäkään. Valitettavasti vain avausraidan energiaa ei enää toiste kaksituntisen aikana tavoiteta.

Rollarit ovat rockin eläviä dinosauruksia – ja se näkyy läpi Shine a Lightin, jonka musiikillinen anti ei keskivertoa kummallisemmaksi kohoa upeista soundeistaan huolimatta. Keith Richardsin ja varsinkin Mick Jaggerin itseriittoinen rockpostailu lavalla on taatusti heidän kokemuksellaan ansaittua mutta sinänsä kovin tylsää katsottavaa.

Rollareiden karisma jättää kaiken muun varjoonsa ja Jack Whiten sekä Christina Aguileran kaltaisten kakkososaston artistien vierailut lavalla vain korostavat heidän kertakäyttöluonnettaan kuusikymppisten rock-suuruuksien rinnalla. Ainoa joka pystyy Jaggerin lavalla syrjäyttämään, on Chicago-bluesin nykyiseksi valtiaaksikin mainittu Buddy Guy. Minkään suuren blues-klassikon veret seisauttavaa tulkintaa ei kuitenkaan ole tarjolla vaan itseironian pilke silmäkulmassa lavalla kepitetään läpi vanha Muddy Watersinkin veivaama bluesjallatus Champagne and Reefer. Joka tapauksessa avausraidan jälkeen taltioinnin vahvinta antia.

Voimakkaasti valaistusta teatterisalista ei juuri rocktunnelmaa aisti. Ulkokohtaisuudesta kertoo omaa kieltään lavan eteen valittu kissarivistökin, jonne on kelpuutettu mitä ilmeisimmin vain pärstäkertoimen perusteella.

Kuvat ovat kaikkiaan toki komeita ja värikylläisiä, mutta liian terävinä ja valaistuina rosoinen rock-fiilis jää saavuttamatta. Scorsese ei Raivoa härkää lukuun ottamatta ole ollut mikään visuaalinen visionääri ja Shine a Lightinkin kuvallinen anti on konserttitaltiointien sarjassa tavanomaisen ideatonta. Kameratyöllä ja leikkauspöydällä on lähinnä korostettu Rollareiden asemaa lavan itseoikeutettuina valtiaina, mikä on vienyt elokuvalta niin kiinnostavuuden kuin rehellisyydenkin rock-tallenteena. Kyse on enemmänkin rock-viihteen salonkikelpoistamisesta, jolloin pukuosaston parempiosaisillakin on lupa jammailla.

Musiikin voimaa se ei toki himmennä.