She Said valkokangas

Tiedotusvälineiden toiminnasta kertovat jännitysdraamat ovat oma mielenkiintoinen alalajinsa oikeussalidraamojen ohella. Jännitteet ovat parhaimmillaan käsinkosketeltavia, kun asioita selvitellään oikeussalissa tai lehden toimituksessa. Peruskaavansa osalta elokuvat ovat usein melko samanlaisia, mutta dynamiikassa ja yhteiskunnallisessa ulottuvuudessa on eroja. Siinä missä jäykissä oikeussaleissa ratkotaan monasti yksilötason asioita, hektisissä toimituksissa ruoditaan yhteiskuntaa ravistelevia ilmiöitä.

Tarina on tuttu. Tutkivat journalistit kokoavat tiedonmurusista kokonaisuuden, joka paljastaa yhteiskunnallisesti merkittävän epäkohdan. Todellisuus on tällaisille tarinoille loputon aarreaitta. Sinnikkäät toimittajat ovat tuoneet päivänvaloon vaiettuja asioita niin poliittista päättäjistä, tupakkateollisuudesta, katolisesta kirkosta, armeijasta kuin viihdeteollisuudesta.

Näistä tosielämän paljastuksista on tehty monta hyvää ja merkityksellistä elokuvaa. Vaikka elokuvat harvemmin ovat yksi yhteen todellisten tapahtumien kanssa, ne tuovat tärkeällä tavalla näkyväksi neljännen valtiomahdin merkityksen, mistä lajinsa klassikko, Alan J. Pakulan Presidentin miehet (1976) lienee tunnetuin esimerkki.

Saksalainen näyttelijä-käsikirjoittaja-ohjaaja Maria Schrader on Presidentin miehensä katsonut. Hänen ensimmäinen Hollywood-ohjauksensa She Said on perinteinen sankarijournalistien tarina, jossa kaikki palaset ovat oikeilla paikoillaan.

She Said kertoo The New York Timesin toimittajista Megan Twoheysta (Carey Mulligan) ja Jodi Kantorista (Zoe Kazan), jotka vuonna 2017 paljastivat artikkelissaan elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin seksuaalisen vallankäytön naisia kohtaan. Weinsteinin tapaus nostatti kymmenisen vuotta käynnissä olleen seksuaaliseen häirintään puuttuvan Me Too -kampanjan maailmanlaajuiseksi ilmiöksi.

Ydinteemansa merkittävyyden elokuva alleviivaa jo alkuvaiheessa. Jos tunnettuja ja julkisuudessa näkyvyyttä saavia näyttelijöitä häiritään seksuaalisesti eivätkä hekään pysty asiasta puhumaan, mitä joutuvatkaan kokemaan kaikki muut. Kysymys on ennen kaikkea yhteiskunnan piilevistä valtarakenteista, jotka pysyvät pystyssä vaikenemisella ja silmien ummistamisella. Me Too on tämän ydinteeman ilmentymiä.

She Said ei kerro vain Me Too -kampanjan tunnetuimmasta tapauksesta, vaan ennen kaikkea se on elokuva piilevien valtarakenteiden läpivalaisun tärkeydestä. Yhteiskunnallisuus ei ole Hollywood-elokuvistakaan kokonaan kadonnut, vaikka loputtoman tuulen ja torvensoiton seuraaminen usein ruokkiikin mielikuvaa unelmakaupungin välinpitämättömyydestä yhteiskunnan kipukohtiin. Mielenkiintoinen taustayksityiskohta She Saidin osalta on tuottajana toiminut Brad Pitt, joka teki aikanaan yhteistyötä Weinsteinin kanssa eikä tiettävästi ole ollut tietämätön tuottajamogulin toimista. Tämä kertonee osaltaan elokuvateollisuudessa vallinneen valtarakennelman voimasta.

Schraderin ohjaus on hieno osoitus perinteisen kerronnan toimivuudesta katsomisjännitteen luomisessa. Kaksituntinen elokuva etenee kuin siivillä ilman ainoatakaan toimintakohtausta tai ylimääräistä silmänkääntötemppua. Tarina ja sen huolellinen toteutus osoittavat jälleen kerran voimansa. Parhaimmillaan Schrader tavoittaa She Saidissa hetkittäin jopa Michael Mannin The Insiderin (1999) intensiteetin, eikä tutkivien journalistien salapoliisityö jää jälkeen Pakulan klassikosta, mitä vielä korostaa Carey Mulliganin ja Zoe Kazanin Robert Redfordin ja Dustin Hoffmanin veroiset roolisuoritukset työhönsä uppoutuneina toimittajina.

She Said jatkaa tyylikkäästi 1970-luvulla virinneen yhteiskuntatietoisen Hollywood-elokuvan perinnettä. Valtarakennelmien vaiettujen epäkohtien esiintuomisessa elokuvien kaltaisilla populaareilla kertomuksilla on sijansa, sillä ne ovat osaltaan luomassa mielikuvaa maailmasta, jossa elämme. Ja näinä sosiaalisen median loputtomien höpöjuttujen aikoina perinteinen tutkiva journalismi tuntuu yhä vahvemmin asialta, jonka merkitystä tulee entisestään korostaa.