Shall We Dance valkokangas

Kun elokuva kahmii peräti 13 Oscar-ehdokkuutta, voisi ajatella, että kyseessä on kansallinen epookkielokuva tai kallispalkkaisilla tähdillä miehitetty nyyhkydraama. Rakastuneessa Shakespearessa ei tähtilippu liehu, mutta epookkia ja suuria tunteita kyllä piisaa senkin edestä. Elokuvan saama huomio saattaa tuntua yllättävältä. Suurin osa näyttelijöistä on brittejä, ja tuskin tuottajatkaan uskoivat Shakespearen elämän kiinnostavan amerikkalaisyleisöä niin paljon, että jonot lippuluukulla kasvaisivat näin pitkiksi. Toki tämänkin rainan tekemiseen on upotettu 25 miljoonaa dollaria. Sen verran hurjaksi on touhu mennyt, että nyky-Hollywoodissa tämä satsaus on kai keskivertotasoa. Satsaus on kannattanut, sillä Rakastunut Shakespeare vetoaa varmasti laajoihin katsojajoukkoihin häpeilemättömän romanttisella, mutta kuitenkin ilmavan komediallisella otteella.

William Shakespeare (1564-1616) ja hänen näytelmänsä heräävät taas henkiin valkokankaalla, ja hyvä niin: nämä tarinat eivät kulu käytössä. Romanttisena komediana Rakastunut Shakespeare välttää kekseliäästi pahimmat sudenkuopat, vaikka jää tietysti kauas parhaimpien Shakespearen tekstejä suoraan soveltavien elokuvien jylhyydestä. Mutta Rakastunut Shakespeare ei olekaan Shakespeare-filmatisointi, vaan elokuva kahdesta viikosta William Shakespearen elämästä.

Rakastunut Shakespeare sijoittuu vuoden 1593 Lontooseen, jossa nuori ja kunnianhimoinen näytelmäkirjailija William Shakespeare (Joseph Fiennes) on luvannut saada uuden komediansa valmiiksi kahdessa viikossa. Näytelmän kirjoittaminen ei suju Williamin kaivatessa rakastumisen tuomaa inspiraatiota. Aatelisneito Viola de Lesseps (Gwyneth Paltrow) ihailee Shakespearea ja haaveilee näyttelijän urasta, vaikka naisten esiintyminen näyttämöllä on jyrkästi kielletty. Viola pestautuu mieheksi pukeutuneena näyttelijäryhmään. Säätyrajat ylittävä rakkaustarina luomistuskissaan painivan kirjailijan ja velvoitteisiinsa tympääntyneen aatelisneidon välillä alkaa. Lopulta näytelmä, Romeo ja Julia, muuttuu komediasta tragediaksi.

Totta ja tarua sekaisin

William Shakespearen elämä on mainiota pelimaastoa historiallista rakkaustarinalle. Miehen vaiheista ei tiedetä juuri mitään, onhan jopa väitetty, että Shakespearen draamat ovat eri henkilöiden kirjoittamia. Kun faktoihin puuttuvien historiantutkijoiden kommentteja ei tarvitse ennakoida, ovat käsikirjoittajat Marc Norman ja Tom Stoppard voineet laatia vapaasti tarinan, jossa Romeon ja Julian ensiesitykseen sekoittuvat tunnetut historialliset henkilöt. Niinpä mukaan on otettu niin Shakespearea edeltäneen ajan draaman mestari, Christopher Marlowe, kuin itse kuningatar Elisabeth I:kin. Historiallisiin anakronismeihin törmää vain alussa, kun Shakespeare istuu sielunhoitopuoskarin luona kuin psykologin sohvalla konsanaan.

Näyttelijäjoukon teatteritausta näkyy lopputuloksessa. Shakespearen ajan maailma on tarkasti sisäistetty eikä mukaan ole kelpuutettu mitään juliarobertseja. Naispääosaa esittävä, kovassa nousussa oleva Gwyneth Paltrow on säteilevän kaunis eikä lainkaan teennäinen. Elokuvan käsikirjoituksesta voisi käyttää jopa sellaista allekirjoittaneen vierastamaa sanaa kuin charmantti. Rakastunut Shakespeare on maukkaalla tavalla vanhanaikainen teos: juohevasti etenevä ja tyylillisen ryhtinsä säilyttävä. Näin helppoa se on, kun pohjana on klassikkoteksti, jota käytetään tarinan lähtökohtana, ei sen päätepisteenä.

Rakastunut Shakespeare on paitsi rakkauselokuva myös tarina teatterin tekemisestä yleensä. Se haluaa osoittaa, että suurimmatkaan näytelmät eivät ole syntyneet yksin taiteilijan neronleimauksina, vaan että luomisprosessi etenee usein arkisten sattumusten ja ryhmätyöskentelyn ohjaamana. Rakkaus voi jäädä vain hetken hekumaksi, mutta sekin antaa kipinän uuteen tarinaan.

Mutta mitä suomalaiset käsikirjoittajat voisivat oppia tästä yllättävästä menestystarinasta? Suomen kirjallisuushistoriasta löytyisi pitkä rivi tekijöitä, joiden tekstejä voisi yhdistää oman aikansa tapahtumiin. Puhumattakaan siitä, että kirjailijoiden edesottamuksia siirrettäisiin nykypäivään. Mitä jos Aleksis Kivi rakastuisi Carmen Mäkiseen? Tai mitä Sakari Topelius ja Eino Leino puuhaisivat nykyään? Vaikuttaisivatko he kunnallispolitiikassa? Vai kirjoittaisivat kolumneja Hesarin viikkoliitteeseen...