Shadowland valkokangas

Ranskan Pyreneillä sijaitseva Montségur on kiehtova paikka, johon yhdistetään kristinuskoon liittyviä myyttejä, kuten Magdalan Maria ja Graalin malja. Paikka tunnetaan erityisesti pyöreän kallion laelle rakennetusta linnastaan, joka toimi aikanaan kataarien linnoituksena. 1200-luvulla katolinen kirkko julisti kataarit harhaoppisiksi ja linnaa piiritettiin vuosi. Pari sataa uskossaan ehdotonta kataaria poltettiin elävältä linnan juurella.

Tällaisella historialla ei ole mikään ihme, että alue vetää vielä nykyäänkin puoleensa ihmisiä, ja varsinkin sellaisia, jotka kokevat jonkinasteista yhteyttä tämän tyyppisiin asioihin. Shadowland on dokumentti näistä ihmisistä. Yksi heistä on jonkin sortin kulttimainetta nauttiva elokuvaohjaaja Richard Stanley, jonka viimeisin elokuva Color Out of Space (2019) nähtiin meilläkin teattereissa.

Ohjaaja Otso Tiaisen ryhmä työsti kahdeksan vuoden ajan dokumenttia Montségurista hengellisen kotinsa löytäneistä ihmisistä. Valovoimaisin heistä on karismaattinen Stanley, joka nousee dokumentissa keskeiseen rooliin alueelle asettuneiden jonkinlaisena johtohahmona.

Tämäntyyppiset dokumentit ovat aina alisteisia sille, mitä niiden kuvausaikana tapahtuu. Vuonna 2021 Stanley sai kontolleen pahoinpitelysyytöksiä, ja Montségurissakin jouduttiin pohtimaan, minkälainen ihminen Stanley itse asiassa on. Mies itse kiteyttää olennaisen tokaisussaan dokumentin loppupuolella: ”Ihmiset uskovat mitä uskovat.”

Shadowlandissa asioiden saama käänne näkyy painopisteen muutoksena. Alkuun dokumentti keskittyy Montséguriin liittyviin hengellisiin asioihin, loppukolmannes käsittelee Stanleyhin kohdistettuja syytöksiä. Harmonista tasapainoa näiden välille lienee ollut vaikea löytää, tai ainakin sellaisen mielikuvan dokumentti jättää.

Toisaalta käänne lisää katsomisen jännitettä, mitä ei täysin saada dokumentissa hyödynnettyä. Parhaissa dokumenteissa Virpi Suutarin kaltaiset tekijät kykenevät luomaan yksilötarinoiden kautta laajemmalle levittäytyviä merkityksiä eli tarkastelemaan makrotasoa mikrotason kautta. Tällöin kohdehenkilöihin onnistutaan rakentamaan inhimillisyyden kautta samaistumispintaa jopa silloin, kun kyseessä ovat löylynlyömimmät hörhöt.

Shadowlandissa tähän ei ylletä. Yksilöiden tarinat jäävät heidän tarinoikseen, osin siksi, että jos ei jaa heidän ajatusmaailmaansa, samaistumispintaa ei juuri ole. Tulkinta on luonnollisesti toinen, jos Montségurissa majailevien ihmisten ajatusmaailman kokee jostain kulmasta omakseen.

Ansiokkaimmillaan Shadowland on audiovisuaalisena kokemuksena. Jos monen televisioestetiikalla tehdyn suomalaisdokumentin kohdalla syntyy vaikutelma valkokankaasta turhan suureellisena esityspaikkana, niin Shadowlandin kohdalla kokemus on päinvastainen. Miljööt hienosti haltuun ottava kuvaus yhdistettynä tunnelmaa taiten luovaan musiikkiin loihtii valkokankaan arvoisen elokuvan. Shadowland on dokumentti, joka kannattaa katsoa elokuvateatterissa, vaikka osin Ylen rahoittamana se tullaan myöhemmin televisiossakin näkemään.