Seurapeli valkokangas

Jenni Toivoniemen esikoisohjaus on tarina reilut kolmekymppisistä valkoihoisista ratkomassa olemassaolonsa ongelmia idyllisellä kesähuvilalla. Emmi Parviainen on valloittava keskeisessä osassa sympaattisena drama queen Mitzinä.

Seurapelissä ei-niin-nuorten aikuisten kaveriporukka lähtee viettämään 35-vuotiaan Mitzin yllätyssyntymäpäiviä pienelle saarelle. Idyllisessä saaristomaisemassa juodaan viinaa, pelataan pelejä ja puhutaan henkeviä. Yllättäen vanhat toiveet ja kaunat nousevat esiin kesäisten leikkien keskeltä.

Seurapeli on komedia, mutta silti minun oli usein vaikea nauraa sille. Toivoniemen elokuva on älykkään itseironinen, mutta samalla usein armotonkin kuvaus siitä, miten korkeasti koulutetut ja hyvin toimeentulevat aikuiset ratkaisevat oman elämänsä ongelmia. Jo nimessä viitataan siihen, että kyseessä on kuvaus roolileikeistä.

Seurapelin hahmogalleriasta löytyy erilaisia kaveriporukoiden arkkityyppejä suurisuisesta tilanviejästä menneisyydessä piehtaroivaan älykköön. Kun nuoruuteen ei enää voi palata kuin hetkellisesti nostalgisten kappaleiden avulla, syntyy elokuvan jännite päähenkilöidensä tyytymättömyydestä nykytilaan ja itseensä.

Seurapeli tuo ajoittain mieleen Lars von Trierin Melancholia-elokuvan hääjakson, mutta yhtä syvissä vesissä Toivoniemen esikoinen ei ui. Saunassa saunotaan pyörtymiseen asti ja viinaa juodaan kilpailuhenkisesti, mutta lopulta jännitteet eivät purkaudu maailmanloppuna vaan hillitymmin, suomalaisemmin. Mekö olemme se maailman onnellisin kansakunta?

Toivoniemi on menestyneiden lyhytelokuviensa lisäksi tullut tunnetuksi sukupuolittunutta häirintää käsittelevästä Tottumiskysymys-elokuvasta. Myös Seurapeli on kriittinen kuvaamaansa maailmaa kohtaa, mutta mielestäni yllättävän varovaisesti. Vaikka elokuvassa vihjaillaan päähenkilöiden välisen draaman olevan peliä ja taloudellisen vakavaraisuuden mahdollistamaa leikittelyä, eikö aika olisi jo ravistella näitä parisuhteen ja menestymisen ihanteita suorasanaisemmin?

Välillä tarinan henkilöiden ihmissuhdedraamoissa piehtaroimista on kiusallista seurata. Paula Vesalan ja Samuli Niittymäen esittämä pariskunta käy elokuvan lopussa keskustelun, jota olisi voinut lämpimästi suositella kaikille elokuvan henkilöille jo heti tarinan alussa käytäväksi.

Seurapeli on älykäs, itselleni sekä myötähäpeän että ilahtumisen tunteita herättävä elokuva. Ykkösrivin näyttelijät saavat taitavasti kirjoitetut roolihahmonsa elämään ja ääniraidan cembalomusiikki tukee barokkisen ilkikurista vaikutelmaa.

Jos elokuvan kritiikki pakonomaista joukkoon kuulumisen tarvetta kohtaan olisi selkeämmin kirjoitettu komediallisten ainesten joukkoon, olisi kyseessä erinomainen moderni ihmissuhdetarina. Nyt Toivoniemen elokuva ajoittain myös uusintaa niitä parisuhteen ja luovan luokan ihanteita, joita se pyrkii kyseenalaistamaan.