Seksi, toivo ja rakkaus valkokangas

Läntisessä lintukodossa ulkoinen hyvinvointi kätkee sisälleen repiviä traumoja ja tragedioita, ainakin jos on uskominen ruotsalaisia elokuvia. Teini-ikäisten lisäksi pahoin voivat myös ydinperheet. Perhesalaisuuksia (Familjehemligheter, 2001) ja Minkä taakseen jättää (Om jag vänder mig om, 2003) ruotivat hyvinvoinnin synnyttämää moraalista rappiota. Seksi, toivo ja rakkaus ei tuo teemaan mitään uutta.

Näennäisesti kaikki on hyvin Birgitillä ja Lennartilla sekä heidän tyttärellään Mariella. Kuumotus alkaa, kun Birgitin vanha heila, tv-juontajatähti Bertil, palaa kaupunkiin isänsä kuoltua. Loput onkin helppo arvata.

Lisa Ohlinin käsikirjoittamassa ja ohjaamassa draamassa ei sinällään ole mitään vikaa. Se on hyvin tehty ja näytelty tarinan kantaessa puolitoistatuntisen elokuvan vaivatta. Mutta mikä on elokuvan sanoma, se kosketuspinta, joka saa katsojan samaistumaan? Birgit, Lennart ja Bertil ovat elokuvassa liian yksityisiä henkilöitä, jotta heidän ongelmistaan edes haluaisi tietää ilman vaivaannuttavaa syyllisyydentunnetta tirkistelystä ja sosiaalipornosta.

Ovatko ruotsalaisen yhteiskunnan ongelmat todellakin vanhan suolan janotuksessa, syrjähypyissä ja teinien kasvukivuissa? Kun lopussa kaikki on aina vielä niin vallan hyvin. Ihmisten yksityisiä ongelmia yhtään vähättelemättä on ihmeteltävä tällaisten ongelmien toistuvaa korostamista. Onko fiktion muodossa tehtävä henkilökohtaisten asioiden setviminen viihdettä vai terapiaa – vai samaa arkisen alakulon tylsyyttä, joka on läsnä kaikkien reaalitodellisuudessakin?

Itse näkisin ongelmiin pureutuville draamoille välttämättömäksi kyetä levittämään aiheidensa kontaktipinnat laajemmalle kuin yksittäisiin ihmiskohtaloihin. Tässä mielessä Björn Rungen Minkä taakseen jättää oli selkeästi onnistuneempi ja koskettavampi kuin Lisa Ohlinin perin yksioikoiseksi jäävää perhedraamaa. Toki ruotsalaiselokuva on rutiinisuorituksenakin keskiverto Hollywoodia kiinnostavampaa jo perustavan elämänmakuisuutensa ansiosta.