Sebastian valkokangas

The Room (2003) on amerikkalainen kulttielokuva, jota sanotaan huonojen elokuvien merkkiteokseksi. Kun sen tekijä tajusi, ettei hänen elokuvansa toimi hänen aikomallaan tavalla, hän muutti sen lajityypin draamasta mustaksi komediaksi. Suomalaisen Mikko Mäkelän käsikirjoittama ja ohjaama Sebastian herättää samanlaisia kysymyksiä loihtijansa intentioista. Vain jos ne sivuutetaan, voin puhua erinomaisesta teoksesta.

Sebastian kertoo nuoresta lehtimiehestä Maxista (Ruaridh Mollica). Max tekee kirja-arvioita lontoolaisaviisiin. Kuitenkin hän haaveilee, että voisi vaihtaa asemansa ruotijasta ruodittavaksi, ja lähtee etsimään inspiraatiota kuutamokeikkailemalla seksityöläisenä. Ehkä hänellä ei ole sanottavaa ja silti hän haluaa sen sanoa.

Elokuva täyttää tavanomaisuuden määritelmän. Siinä on hyvin vähän erikoisuuksia. Kun se yrittää ottaa mukaan glamoröösejä elementtejä, se horjuu. Esimerkiksi metateksti ja metafiktio on ensimmäisellä kerralla huvittavaa, toisella kerralla yhdentekevää mutta kuudennellatoista jo luotaantyöntävää. Metailu on lakkaamaton motiivi, ja siitä juomapeliä kaavaileville muistutus, että osanottajan on syytä olla kookas mies, jolla on paljon evästä matkassa.

Yksistään ulkoisista havainnoista viriäviä ideoita on filosofiassa kuvailtu yksioikoisiksi. Sebastian alkaa hedelmöidä mielessä katsomisen arvoisesti, kun sitä kohtelee vertauskuvana tällaisesta ajattelusta, että riittää, kun kuvaa tapahtumia sellaisina kuin ne havaitaan. Jotenpa Sebastianissa on minulle pitkäksi aikaa nuori luova hätähousu, joka on nostanut tekstilleen esiripun ennen kuin kaikki on näyttämöllä valmiina.

Koska Max hallitsee tyylikielen ja koska hän on kokenut epätavallisuuksia, hän kirjoittaa elämänsä auki. Ihan jokaista asiaa ei kannata panna paperille muiden luettavaksi, yrittää äiti (Stella Gonet) vinkata. Max ei ota neuvosta onkeensa, mihin syy piillee siinä, että hänestä ei oltaisi muuten kiinnostuneita.

Elokuva, kuten Maxin kirjoitukset, eivät kernaasti puhu omalla äänellään. On saatettu laskea, että ylenmääräisen miesten välisen yhdynnän ”shokkiarvo” riittää korkeaksi taiteeksi, olkoonkin että nuo kohtaukset ovat sinänsä onnistuneita kaikin puolin. Itseilmaisun haasteita on juonta kuljettavissa kohtauksissa, joissa dialogia kohdellaan työkaluna ja ohjausta asiana, joka on ikävä kyllä tehtävä.

Mäkelän käsikirjoitus avaa kurkistusluukkuja Maxin sielunmaailmaan. Hän kirjoittaa, että autofiktiota on syytetty oman navan ympärillä pyörimisestä; hän unohtaa arvioidensa määräajat ja hän on taulussa kiinnostunut eniten sen tekijän nimestä. Kun hänen oma novellinsa on lehdessä, hyppää hän siihen muita tekstejä vilkuilematta. Elokuva tunkeutuu aikakautensa sisuksiin sekä omassa että tosiasiallisessa maailmassa.

Kun Sebastian kommentoi Maxin kirjan edistymistä eli elokuvan juonenkäänteitä, hiipii mieleen ajatus, onko Mäkelä ollut epävarma käsikirjoituksestaan ja siksi tunnustaa katsojalle sen puutteet. Ei se niitä puutteita poista. Eräs ansioitunut kirjailija on väittänyt, että nuorempien lukijoiden taito yhdistää hahmon käytös hahmon tunnetilaan on alentunut. Voi siis olla myös kyse pragmaattisuudesta ja kuvitellun katsojan huomioinnista.

Toisin kuin kuvastimessa, katsoja ei välttämättä näe elokuvassa suoraan itseään. Sen sijaan vihjauksia, fragmentteja itsestä. Siinä missä kuvastin osoittaa kullekin omat virheensä, Sebastian kaunistaa. Katsoja tunnistaa ja samastuu, eikä kuitenkaan välttämättä huomaa, että siinä ivaillaan häntä muistuttaville ihmisille.

Sebastianin lopputulema on, että se yllättää vaisuudellaan ja lämmön puutteellaan. Sitä viedään kohti loppuratkaisua, joka tuntuu ihmeen kyyniseltä, joskin se on aidoksi tarkoitettu. Maxin tekstiä on aiemmin kuvailtu ”rosoiseksi”, ja kuitenkin kun hänen romaaninsa kansi paljastetaan, sen valöörit ovat niin heleän hailakan usvaisen pastellisia, että käyvät taas vertauskuvaksi koko elokuvan harkitsemattomalle suunnan puutteelle.