Salamaseepra valkokangas

Salama on seepra, joka haluaa olla kilparatsu. Varsana se jäi sirkuksen matkasta ja päätyi farmille hyvien ihmisten hellään huomaan. Vanhempana väärä ulkomuoto aiheuttaa identiteettikriisin ja rajaa Salaman juoksukilpailut postiauton hevosvoimien haastamiseen. Ryysyistä rikkauksiin, luuserista suosituksi ja pohjalta voittoon – tämä tarina tunnetaan. Tarvitaan vihollisia ja vastoinkäymisiä, ystäviä ja onnistumisia, ja se yksi suuri unelma, jota tavoitella. Ystäviensä tukemana Salama tavoittelee mahdotonta.

Salamaseepra on lastenelokuva, jonka juoni on simppeli ja se sijoittuu vaivattomasti osaksi ruma ankanpoikanen -tarinoiden jatkumoa. Hauskuttamisessa epäonnistuvien vitsien lomassa käsitellään menettämistä, yrittämistä, uskaltamista ja voittamista. Ystävien merkitys nousee keskeiseksi teemaksi, ja ehtiipä pikkuinen seepra luomaan ihastuneita katseita aitauksen upeimpaan tammaankin. Eläinten rinnalla myös ihmiset käyvät kamppailuja toisiaan ja pelkojaan vastaan.

Toisin kuin kymmenisen vuotta sitten elokuvassa Babe – Urhea possu (1995), ei Salamaseeprassa puhuvien eläinten farmielämään paneutuminen toteudu järin ilahduttavasti. Koskettavuudessaan silmäkulmat kostuttava loppu ei riitä pelastamaan elokuvaa. Lopputulos on lähinnä lapsellinen. Pikkupossu, joka haluaa lammaskoiraksi, on sekin sympaattisempi hahmo kuin seepra, joka kuuluu yhtä vähän kilparadalle ratsastaja selässään kuin sirkukseen töyhtö päässään.

Lajilleen luonnottomaan ympäristöön sijoitettua seepraa käsitellään elokuvassa kuin piirroshahmoa. Keinotekoisuus on jollain tasolla välttämätön piirre kerrottaessa tarinoita eläinten fiktiivisistä elämistä. Ripaus realistisuutta olisi Salamaseepran kohdalla saattanut tuoda elokuvalle edes jonkinlaisia ansioita. Silkka lapsellisuus kun ei paljon naurata.

On sinänsä hienoa, että muistakin kuin animaatioista on tarjolla suomeksi puhuttuja lapsiystävällisiä versioita. Se ei kuitenkaan riitä tekemään Salamaseeprasta keskivertoa parempaa lastenelokuvaa. Ongelma on osin siinä, että tekijät eivät ole tyytyneet tekemään elokuvaa lapsille. Siinä missä juonen tasolla pitäydytään yksinkertaisessa logiikassa ja hyväsydämisyydessä, yritetään hahmojen ja dialogin kautta luoda humoristista vaikutelmaa. Näin mukaan on päätynyt funktiota vaille jääviä hahmoja ja liian paljon irrallista puhetta.

Hauskinta Salamaseeprassa on pelikaani, jonka nimi on Hanhi (Ilkka Heiskanen). Valitettavasti itse hahmo ei ole sen hauskempi kuin muutkaan. Salatuista elämistä tutun Aleksi Sariolan ääni ei herätä Salamaa henkiin. Muissa äänirooleissa iltapäiväpiirrettyjen taso sentään ylittyy ja hahmot saavat jonkinlaista syvyyttä. Jotain koskettavaa on Tuisku-ponin (Pekka Laiho) hahmossa. Ehkä se ankanpoikasista rumin ei olekaan seepra vaan poni, josta ei koskaan kasvanut hevosta.