Saalis - Tarua ja totta Mäkelän suvusta valkokangas

Tirkistelylle on sälytetty taakkaa elokuvataiteen suosiosta. Elävän kuvan vetoavuutta selitellään lähikuvilla sellaisiin henkilökohtaisiin tuntemuksiin, joihin naapurikyttäyksellä ei päästä käsiksi. Viime vuosina dokumenttielokuva on tarttunut aiheeseen reippaasti. Henkilökohtaisen kuvauksen kurimukseen on heittäytynyt myös Taru Mäkelä.

Hänen sukukuvauksensa rakentuu tirkistelyn riemulle kahdella tasolla. Ensinnäkin Saalis on intiimi kertomus ohjaajan suvusta ja lapsuuden kokemuksista. Katsoja pääsee mukaan metsästysretkille ja kelkkamäkiin. Toiseksi, ja elokuvafanin sydäntä lämmittävästi, kurkistetaan Suomen elokuvateollisuuden lavasteisiin.

Mäkelän elokuvasuvun ja samalla maamme elokuvakulttuurin historia aloitetaan 1920-luvulta. Tuolloin Väinö ja Anna Mäkelä perustivat Kinoston, josta myöhemmin muotoutui Finnkino. Väinö jälkipolvineen on keskittynyt tuotanto- ja jakelupuolelle, mutta dokumentista päätellen ei kamerakaan ole tärissyt suvun kourissa. Nykypolvista Taru on herättänyt Kinoston henkiin tuotantoyhtiönä, mutta hänet tunnetaan edelleen elokuvantekijänä – ja suvun ainoana sellaisena.

Dokumentti koostuu Mäkelän suvun vanhasta, monipuolisesta filmimateriaalista. Kokonaisuutta täydentävät kotimaisen elokuvan arkistoaineisto ja ohjaajan itsensä käsialaa olevat välikuvat. Tyylitellyt välikuvat, jotka keinotekoisuudessaan ovat oivallisia kommentteja, jaksottavat elokuvan sopiviin osioihin. Rytmin luo kuitenkin taruilijan ääni, joka rakentaa visuaalisen materiaalin kronologiseksi kertomukseksi aina nykypäiviin saakka.

Elokuvan motto "tarua ja totta Mäkelän perheestä" suhteutuu ohjaajan omakohtaiseen ja lapsuusmuistojen näkökulmaan. Valinta toimii loistavasti, sillä lapsen katse asettaa aikuisten huolet ja murheet sopivan vinoutuneeseen kontekstiin. Lapsuuden löytämisen riemu luo yllättäviä merkityksiä arkipäivään ja elävöittää kotimaisen elokuvan historiaa kirjoitettuja kuvauksia kiehtovammin.

Saaliin voi nähdä tilityksenä, oman menneisyyden puintina. Sen verran suorapuheisesti, mutta lämminhenkisesti käydään lävitse sukulaissuhteita ja perheyrityksen velvoitteita. Elokuvaa kannattaa kuitenkin lähestyä itseironiana. Mäkelä kuvaa eri sukupolvien ja -puolien kantamaa perintöä raikkaasti ja jopa paasilinnamaisesti virnistellen samanaikaisesti yhteiskunnalle, kulttuurille ja yksilön roolille odotusten keskellä.

Ihastuttavaa on, miten myös kertoja heittäytyy tirkistelijän häpeämättömään rooliin katsojan kanssa. Taru on yhtaikaa tarinan hahmo ja ulkopuolinen kommentoija. Pikkutytön kasvukertomuksessa tuottavuudesta kiinnostuneet bisnesmiehet jäävät hupaisiksi marionettinukeiksi omiin mikrohistorioihinsa. Tässä kertomuksessa heidän narujaan vetelevät rahan himon sijasta metsästäjän vaistot.