Robot Dreams valkokangas

On hienoa, että Suomessakin saadaan valkokankaille Oscar-ehdokkaana ollut ja festivaaleilla palkintoja sekä kiitoksia kerännyt animaatio Robot Dreams (2023). Periaatteessa elokuva sopii kaikenikäisille, mutta kohderyhmä lienee enemmän aikuisissa kuin lapsissa, sillä nuoremmille teoksen melankolia ja nostalgia jäänevät tunnistamattomiksi, vaikka sympaattiset hahmot ja ystävyyden teema puhuttelevatkin katsojia ikään katsomatta.

Robot Dreams perustuu yhdysvaltalaisen Sara Varonin samannimiseen sarjakuvateokseen (2007), jonka espanjalaisohjaaja Pablo Berger on sovittanut perinteikkääksi animaatioksi. Berger muistettaneen parhaiten Lumikki-sovituksestaan Blancanieves (2012), joka nähtiin meillä aikanaan ainakin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla.

1980-luvun New Yorkissa Manhattanilla asuva Dog on yksinäinen. Päivät täyttyvät videopelin pelaamisesta ja television katselusta. Huomio kiinnittyy lehti-ilmoitukseen, jonka innoittamana Dog tilaa itselleen koottavan robotin. Robotista tulee Dogin kaveri, eräänlainen lemmikin, lapsen ja kumppanin yhdistelmä, kunnes kohtalo puuttuu peliin ja ystävykset joutuvat erilleen.

Juoni on Robot Dreamsissa oikeastaan sivuseikka. Tärkeämpään rooliin nousevat animaatioilmaisu ja tarinan teemat.

Robot Dreamsissa ei ole lainkaan puhetta, mikäli musiikkikappaleita ei lasketa mukaan. 1980-luvun ajankuvaan vahvasti ankkuroivalla musiikilla on elokuvassa olennainen osa aina teemakappaleeksi nousevaa Earth, Wind & Firen Septemberiä myöten. Pitkän elokuvan kerronnassa dialogittomuus ei ole tavallista, joskaan animaatioissa, varsinkaan lyhyemmissä, ei täysin tavatontakaan. Valtavirta-animaation puolella tunnistettavin esimerkki on Pixarin Wall-E (2008), jonka ensimmäinen puolituntinen kerrotaan ilman dialogia. Robot Dreamsissa harppaus on isompi, kun koko elokuva kerrotaan ilman puhetta.

Dialogin puuttuminen ei ole elokuvan ongelma, sillä kuvilla ja ääniraidalla pystyy kertomaan kaiken tarvittavan. Suurkaupunkimiljöö on tavoitettu hyvin vivahteikkaasti ja erilaiset eläinasukit kuvastavat hienosti kaupungin moninaisuutta ja asukkaiden rikkautta. Eläinhahmoissa ja kaupunkikuvauksessa on jotain samaa viehättävyyttä kuin monille tutuissa Richard Scarryn (1919–1994) kuvakirjoissa.

Animaatiokerronnan ansioista huolimatta elokuva ei täysin kanna pitkä elokuvan kestoaan. Tämä ei johdu kuvallisesta kerronnasta vaan tarinasta, josta katoaa puolivälissä jännite. Dogin ja Robotin erilleen joutuminen saa tarinan polkemaan paikallaan. Kummankin osapuolen haaveilut ovat yksittäin kiinnostavia katkelmia, mutta kokonaisuudessa ne alkavat väistämättä tuntua tarinan etenemistä hidastavalta täytteeltä. Lyhyemmässä muodossa elokuva olisi ollut tarinallisesti eheämpi kokonaisuus.

Varttuneemmalle katsojalle tarinan tapahtumat ja hahmojen haaveet ovat monin tavoin hyvin tunnistettavia ja samaistuttavia. Kääntöpuolena on tuttuuden tunne, joka alkaa vääjäämättä painaa elokuvan edetessä. Haaveilujen viittaukset Ihmemaa Oziin (1939) ovat omalla tavallaan hauskoja mutta ehkä hieman tarpeettomia. Jos Ozin Tinamies oli sydäntä vailla, Robot Dreamsin peltimiehellä se on paikallaan alusta lähtien.

Elokuva on sävyltään vahvasti melankolinen ja nostalginen. 1980-lukua eläneelle elokuva on osaltaan matka omiin muistoihin ja muistojen aikaan ajasta, jolloin maailma oli monella tapaa erilainen. Muutoinkin kuin että musiikkia kuunneltiin kaseteilta.