Rinnakkaiset äidit valkokangas

Espanjalaisen ohjaajalegendan Pedro Almodóvarin uusin elokuva Rinnakkaiset äidit lähtee liikkeelle elämän alusta, kun Janis (Penélope Cruz) ja Ana (Milena Smit) kohtaavat synnytysosastolla. Molemmat ovat tulleet raskaaksi vahingossa. Naiset ovat eri ikäisiä, ja siinä missä raskaus on ollut Janisille onnen täyttymys, on Ana taasen täynnä pelkoa ja epävarmuutta tulevaisuuden suhteen.

Elokuva etenee verkkaisesti, aikatasojen hieman hyppelehtiessä, kerien vähitellen auki naisten elämänkohtaloita, jotka lasten syntymän jälkeen kietoutuvat toisiinsa. Mukana rinnalla kulkevat Anan äiti Teresa, Janisin lämmin ja välittävä pomo Elena (Rossy de Palma) ja Janisin lapsen isä Arturo (Israel Elejalde). Kerronta soljuu eteenpäin vaivattomasti ja omalla painollaan, kuten vanhemmiten seestyneen Almodóvarin viime vuosien elokuvilta on totuttu odottamaankin, lukuun ottamatta Matkarakastajien (Los amantes pasajeros, 2013) sekoilua. Aivan Kärsimys ja kunnia -elokuvan (Dolor y gloria, 2019) kaltaista kypsyyttä ei Almodóvar uusimmallaan saavuta.

Arturon kautta elokuvaan tuodaan mukaan Espanjan sisällissodan traumaattinen perintö, joka yhä edelleen hiertää espanjalaisten kollektiivisessä historiatajussa. Sisällissodan teloitusten uhreja kaivetaan esiin joukkohaudoista ja yritetään tunnistaa, ja tällä tavalla halutaan antaa ääni niille, jotka vaiennettiin vuosikymmeniksi Francon aikaan. Onneksi Suomessa päästiin hieman parempaan tasapainoon totuuden kanssa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian avattua kollektiivisen trauman patoportit. Tampereen Kalevankaalla, Tammisaaressa ja lukemattomissa muissa paikoissa kun löytyisi kyllä joukkohautoja, joita kaivella.

Almodóvar on ilmeisesti halunnut tuoda sisällissodan kautta esiin sukupolvien jatkumon, mutta kaksi erillistä tarinaa eivät täysin nivoudu yhdeksi suureksi kertomukseksi. Ainakin omakohtaisesti koin, että kahden äidin rinnakkaiset tarinat olivat elokuvan punainen lanka ja sisällissodan traumoja olisi voinut käsitellä omassa elokuvassaan, jos ja kun Almodóvar haluaa käsitellä sodan traumaattista perintöä. Jokainen katselija tekee tietenkin omat tulkintansa ja omat johtopäätöksensä, ja on selvää että uusi Almodóvar-elokuva on aina katsomisen arvoinen. Ei eurooppalaista art house -elokuvaa valkokankailla liikaa näe.