Punainen lohikäärme valkokangas

Michael Mannin ohjausta Thomas Harrisin romaanista Red Dragon on vuoroin kehuttu, vuoroin haukuttu. Kannibaalikulinaristisarjamurhaaja Hannibal Lecterin esitellyt Psykopaatin jäljillä (Manhunter) sai toki runsain mitoin kehuja kriitikoilta mutta mikä pahinta, se ei juurikaan menestynyt kaupallisesti. Jonathan Demmen jatko-osa Hannibalin tarinalle Uhrilampaat kilisytteli sen sijaan iloisesti kassakoneita ja keräsi viisi Akatemian pyttyä nostaen rikos/kauhuelokuvan salonkikelpoiseksi pukujuhlilla palkittavaksi genreksi. Buffalo Billin murhamysteeri toki ansaitsi kaiken saamansa suitsutuksen - elokuva oli kaikin puolin omaa luokkaansa. Demmen elokuvaa jäljitteli pian monta tasoltaan vaihtelevaa Hollywood-ohjaajaa. Valitettavan monella oli peukalo keskellä kännyä. Kauan odotettu Ridley Scottin käynti Lecterin luona illallisella elokuvassa Hannibal jäi taasen täysin mauttomaksi. Tarinasta puuttui tunnelman ohella tärkeitä juonenkäänteitä ja keskeisiä henkilöhahmoja. Scottin versio jäikin kaikin puolin kalpeaksi ja vaisuksi yritelmäksi Harrisin vimmaisen teoksen rinnalla. Varsinkin elokuvan lopetus alitti riman kaikilla asteikoilla.

Monen rikoselokuvan ystävän mielestä Psykopaatin jäljillä päihittää mennen tullen myöhemmät versiot Lecterin vaiheista. Se kertoi loistavasti vainukoiraa vainoavasta murhaajasta hänen oman päänsä sisällä eikä turvautunut verellä leikkimiseen Uhrilampaiden tai Hannibalin tavoin. Psykopaatin jäljillä elokuvan tuottajat sen sijaan olivat ko. elokuvan nähtyään ilmaisseet syvän tyytymättömyytensä lopputulokseen. Dino ja Martha de Laurentiisin mukaan elokuva ei juurikaan ollut esikuvaromaanin näköinen. Tuottajien pettymys oli ollut sitä luokkaa, että tuottajat eivät vaivautuneet edes tutustumaan seuraavan teoksen, elikkä Uhrilampaiden ensimmäiseen tarjottuun käsikirjoitukseen. Täytyy toki tunnustaa, että Mann oli raksinut alkuperäisestä tarinasta sangen hedelmällisiä aineksia liian voimakkaalla kädellä ja muuttanut tarinaa suoraviivaisemmaksi. Eipä siis ihme, että nyt kun Hannibal Lecter ja muut hurmesopalla leikkivät sarjamurhaajat ovat Hollywoodissa in, niin alkuperäisen version tuottajat päättivät käydä "ruokapöydässä" maistelemassa ihmislihapurilaisia ja aivosoppaa, ja teettää Red Dragonista haluamansa näköinen versio. Brett Ratnerin hartaasti odotettu uudelleenlämmittely Punainen lohikäärme on toki yksi yhteen uskollinen Harrisin romaanille, mutta ohjaaja ei onnistu luomaan elokuvaansa tarinan tarvitsemaa painostavaa tunnelmaa.

Viime aikoina sarjamurhaajateemaa on ryöstöviljelty liiaksikin kanssa Hollywood-tuotannoissa. Tarinoissa on esiintynyt mitä kummallisimpia kaupunkikummituksia keräilemässä palasia uhreistaan. Runsauden pulan lisäksi massasta erottuvat muutamat todelliset mestariteokset ovat asettaneet riman sangen korkealle. David Fincherin lohduton, sateinen ja likainen kaupunkikuvaus Seitsemässä hakee vieläkin vertaistaan. Ratnerin ei siis tullut päihittää pelkästään Michael Mannin versiota vaan myös pistää kampoihin aikaisemmille klassikoille. Vaikea tehtävä! Tyly totuus on, että Punaisessa lohikäärmeessä ei ole sen tarvitsemia ja kaipaamia klassikkoaineksia: se on ainoastaan yksi yhteen tehty kopio romaanista ilman minkäänlaista ohjaajan omaa antia tarinalle. Entäpä mittelö Psykopaatin jäljillä ja Punaisen lohikäärmeen välillä. Kumpi vie pidemmän korren? Punainen lohikäärme on tarinaltaan edeltäjäänsä kokonaisempi ja kiehtovampi, mutta näyttelijävalinnoissa ja tunnelmaltaan vanha versio pesee Ratnerin elokuvan kuusi nolla. Liian puhtoinen Edward Norton ei pääse lähellekään William Petersonin roolisuoritusta FBI:stä eronneena siipeensä ottaneena sarjamurhaajaprofiloitsijana ja Ralph Fiennes on vain kalpea varjo Tom Noonanin tulkitsemasta tarinan pahasta pojasta.